Juna tuo kaikenlaista porukkaa Lappiin - niin myös meidät pääsiäisenä 1996 - mukana olivat Timo, Satu ja minä. Rovaniemeltä jatkettiin Käsivarren bussilla vielä Ropinsalmelle jonne ehätettiin joskus iltapäivällä. Bussista hypättyä alkoi sitten tavaroiden ihmettely ja inventointi. Kumma kyllä mitään ei ollut matkan aikana kadonnut ja suksetkin muistettiin viime hetkellä napata matkaan bussin peräosan matkatavaraluukusta - kaikkea kun ei saatu samaan säiliöön.

Retkeilykamat päälle pienessä pakkassäässä ja rinkat sun muut vireeseen. Satulla oli tavaroita varten lisäksi omana virityksenään pulkka-ahkio keventämään rinkassa kannettavaa kuormaa. Timon kanssa olimme vaeltaneet jo aiemmin useammankin kerran talvella, joten homma oli meille tuttua. Satu taas oli ekaa kertaa matkassa talvivaelluksella, joten itseäni ainakin hieman jännitti kun varusteita oli lainailtu ja makuupussiakin viritelty talvivaelluskuntoon Satun itsensä tekemällä erillisellä sisä-fleece-pussilla  - kaiken varalta paremmin pitämään lämpöä. Tarkoitus kun oli pääsääntöisesti yöpyä teltassa sillä tuolla suunnalla kämppiä ei ihan jokaisessa niemennokassa ole, joten vaellus ei siinä suhteessa ollut siitä helpoimmasta päästä ekaa kertaa talvella retkeilevälle.

Ylijääneet varusteet ja vaatteet vielä "siviilikasseihin" ja säilöön Ropin pirtille odottamaan retkueen paluuta reilun viikon päästä. Siinä vaiheessa alkoi jo kunnon vaellusfiilis nostaa päätään kun aurinkokin alkoi mukavasti paistaa ja lämpötila nousi plussan puolelle. Mikäpä siinä vaellusta aloitellessa.

Sukset suunnattiin ensin salmen yli siltaa pitkin ja siitä kohti Tammukkaoivin ja Dapmotslubbun välistä solaa joka häämötti kaukana näköpiirissä. Alkupätkä sujuikin melko mukavasti harvassa metsikössä hiihdellessä ja pikkuhiljaa korkeutta keräten. Hanki kantoi melko mukavasti, joten matka eteni.

Sitä vastoin kun rinne alkoi tunturin lähestyessä jyrketä kävi eteneminen huomattavan työlääksi. Auringonpaiste ja lämpötila olivat sulattaneet lumen pintakerroksesta kaiken hankikannon pois, joten sukset alkoivat ikävästi upottaa.

Löysää lunta oli lisäksi tupruttanut ja kinostunut tuolle lounaisrinteelle todella paljon joten suksi upotessaan painui syvälle hangen syöväreihin. Yleensä suksen takaosa alkoi upota ja sen jälkeen painovoima hoiti loput eli onneton rinkkamies liukui taaksepäin kaikkine painolasteineen vähintään metrin syvyyteen, kaatui mahalleen rinkan työntäessä naaman lumen sisään, suksisauvat uppoavat ristiin vartalon alle ja toinen jalka irtosi siellä metrin syvyydessä suksen siteistä. Tämä on siis se kaunis vaihe, mutta sen jälkeen alkaa se varsinainen helvetti kun pitäisi päästä ylös upottavasta lumesta. Pian on rukkaset täynnä ihoa raapivaa jäähileistä lunta jota löytyy myös kaulaliinan alta matkalla kohti selkää ja kainaloita puhumattakaan talvikumisaappaitten varsista jotka kaikesta kiristämisestä huolimatta haukkaavat oman osansa tuosta talven ihmeestä.

Erinäisten irroittelutoimien, uintiliikkeitten ja kömpimisten ja pettymysten jälkeen urhea retkeilijämme on jälleen pystyssä rinkka selässä valmiina kulkemaan taas 10-50 metriä jonka jälkeen suoritetaan taas uudelleen nämä primitiiviset lumiuintirituaalit. Hiihto-olosuhteet olivat tuossa rinteessä todella ikävät ja yllätti meidät täydellisesti vaikka tietysti näin jälkikäteen voi olla jälkiviisas ja todeta reitinvalinta huonoksi: lounaisrinne jonne kinostunut paljon lunta, varsin jyrkkiä osuuksia, pensaita ja puita väisteltäväksi ja kaiken kruununa etelänpuolen rinne johon aurinko on päässyt porottamaan koko päivän.

Matkanteko oli siis yhtä takkuamista ja tunti jos toinenkin vierähti rinnettä pikkuhiljaa kivutessa. Todella masentava aloitus vaellukselle sillä tie ja lähtöpaikka olivat liki koko ajan näkyvissä ja kaikesta kamppailusta huolimatta matka ei edistynyt millään. Väsymys alkoi painaa siihen malliin että oli pakko tehdä yöpymisratkaisu tuossa rinteessä vaikka se tuntuikin melkein petokselta kun tavoitteena oli ollut päästä ekana iltana jo kunnon matka sivistyksen parista erämaan rauhaan.

Eipä siinä auttanut kuin ottaa lumilapio kauniiseen käteen ja toivoa yöllä pakkasta antamaan hankikantoa aamun uudelle yritykselle. Rinteestä löytyi sopiva tasainen penger johon tampattiin teltalle tasainen ja kovahko pohja. Teltta pystyyn ja illallista laittamaan. Lämmin ruoka ja juoma virvoittivat kummasti ja elämä alkoi taas tuntua kohtuullisen hyvältä vaikka pieni stressi oli takaraivossa seuraavan aamuan koitoksia aprikoidessa.

Huono reitinvalinta harmitti vietävästi erityisesti siitä syystä että olin toivonut reissun alkavan mukavissa merkeissä kun Satukin oli ekaa kertaa talvivaelluksella. Eipä olisi paljon pahempaa alkua voinut olla sillä en itsekään muista koskaan ennen enkä sen jälkeenkään joutuneeni sellaiseen lumipuurohelvettiin. Urheasti Satu kuitenkin sinnitteli kohti ensimmäistä telttayötä jolloin pakkanenkin kiristyi sinne kymmenen asteen hujakoille. 

Uni saapui nopeasti ja lumi tarjosi persoonallisen ergonomisen muotoilun makuualustan alla. Satunkin makuupussijärjestelmä piti hyvin lämmön sisällään joka olikin erinomaisen myönteinen juttu ennen nukahtamista. Yöllä heräsimme kummaan mekkalaan ja narisevaan ääneen - jokin eläin ilmeisesti kierteli leiriämme. Outo ääni, enpä ollut aiemmin kuullut eikä siitä selvyyttä silloinkaan tullut. Mikä lie maahinen käynyt narista nauramassa meidän kamppailujälkiämme rinteessä.

Aamulla nautittiin teltta-aamiainen suoraan vuoteeseen - illalla termareihin kiehautettu vesi oli kuumaa edelleen ja puuropussien sisältö muuttui lautasella etäisesti puuroa muistuttavaksi klimpiksi. Kotosalla en sellaista sotkua söisi, mutta kummasti kylmässä maistuu mikä vaan lämmin hyvälle - vaikka sitten huopatossu jos tiukka paikka tulee. Leirin purkamisen jälkeen tarjosi hanki ihastuttavan elämyksen: "täähän kantaa hiihtäjää". Edellisen päivän sulattama pintakerros oli nyt jäätynyt ja rinne suorastaan katosi suksien alle kun uudella innolla matkaa jatkettiin. Fiilis nousi tappiinsa kun sola ja sieltä avautuvat avarat näkymät sujahtivat eteen jo puolen tunnin matkan jälkeen.

Edellinen iltahelvetti alkoi tuntua vain pahalta unelta ja matkaa jatkettiin mukavissa ja naurun saattelemissa merkeissä Darjun suuntaan. Turhaa kiirettä ei pidetty ja kun tuulikin oli myötäinen, niin tuli kokeiltua myös up-ski-viritelmää kevytpeitteestä ja naruvaljaista. Tarkoituksena oli siis saada aikaan purje jonka avulla voisi antaa tuulen tehdä työt hiihtämisen sijasta. Ikävä kyllä viritelmä oli nimensä veroinen ja muutaman metrin apostolinkyydin jälkeen narut olivat sekaisin ja peite kasassa. Selvittely vei aikaa ja toive ilmaisista kyydeistä lopahti sillä konstruktio oli selvästi vääränlainen - virtausmekaniikan opit olivat näemmä unohtuneet etukäteissuunnittelussa. Niinhän se on että käytännön konkretia opettaa parhaiten.

Satun pulkka-ahkio toimi todella mallikkaasti ylängöllä ja vanhojen jokiuomien reunapenkereilläkin hiihdellessä se ei ylivoimaisen pahasti matkannut omia reittejään vaan suostui seuraamaan narujen perässä. Etukäteen olin vähän hymähdellyt moiselle viritykselle, mutta kateeksi vähän kävi kun ajatteli miten olkapäiltä olisi omastakin rinkasta sen 10-15 kg voinut tiputtaa vedettäväksi miltei ilmaiskyydillä tuossa maastossa.

Seuraava yö vietettiin Aatsajoen tuntumassa. Muutoin puuttomalla ylängöllä tuli yhtäkkiä vastaan muutama koivu ja valinta leiripaikalle ei ollut vaikea. Jotenkin on luontevaa perustaa leiri jonkin kiintopisteen luoksen ja puista oli apua kuivatellessa edellisena iltana kastuneita vaateparsia ja aamullakin makuupussit sai mukavasti kuivumaan oksille aamiaisen ja leirin purkamisen ajaksi. On se vaan ihme hommaa tuo vaeltaminen - sen voisi kiteyttää siihen että ekaksi pakataan rinkka täyteen tavaraa, kuljetaan 10-15 km, puretaan ja levitellään ne ja taas aamulla pakataan ne ja sama homma toistuu päivästä toiseen. Ja silti se on hauskaa?

Matkaa jatkettiin Darjun kautta kohti Kutukoskea ja takaraivossa siinteli jo autiotupa lämpimine kaminoineen. Timon Järvisten urapohjat vaan hurisivat hangella kun matka taittui tasaiseen tahtiin. Kutukosken eteläinen tupa sukelsikin iltapäivällä näkyviin ja muita kulkijoita ei paikalle ollut eksynyt. Aurinko tuli pilvestä ja pienen leiriytymisrupeaman jälkeen päätimme hyödyntää pulkkaa enemmänkin ja tällä kertaa ihan siihen sen perinteiseen toimintoon. Mukavan kokoisia rinteitä löytyi tuvan vastakkaisenlta rannalta ja rantapenkereeltä olikin mukava sujautella pulkalla aina järven jäälle asti.

Illemmalla pulkkailun jälkeen ruvettiin tuvan lämmitykseen ja tässä vaiheessa pihaan pärähti moottorikelkalla lapinmies koiransa kera. Oli ollut riekkoansoja kokemassa ja iltaa istuttiin sitten aika myöhään kun kaveri löysi moottorikelkan huoltovarusteista pullonkin mistä tarjoili alkuun meillekin. Aika hutikkaan kaveri siinä sitten illan mittaan tulikin ja vaikka tuvassa oli lämpö jo aikaa sitten noussut huikeisiin hellelukemiin niin sitkeästi kelkkailuhaalarit päällä siinä penkillä istui - turkislakin sentään riisui jo puolivälissä iltaa.

Tulin sivulauseessa maininneeksi rinkan kanssa temutessa kipeytyneestä selästäni ja kaveri ehdotti että hänpä naksauttaa selkäni kuntoon. Pieni kohtelias kieltely ei auttanut sillä kaveri oli sen verran innokas ja laitamyötäisessä, joten katsoin parhaimmaksi taipua näihin lääkinnällisiin toimenpiteisiin - tosin arvelutti että minkähänlaiseen kuntoon tässä lopulta päätyy. Siihen sitten penkille mahalleen pahoin aavistuksin - näinköhän tämä tupa on maallisen matkani pää? Kaveri alkoi ensin lämmitellä selkälihaksia hieromalla ja kuinkas ollakkaan lopulta onnistui naksauttamaan vajaan kymmenen nikamaa paikalleen ja kipu häipyi saman tien. Siinä vaiheessa kyllä tunsin suurta kiitollisuutta sillä loppumatka olisi ollut huomattavan tuskaista rinkan kanssa mikäli nikamat eivät olisi asettuneet luojan niille alkujaan suunnittelemiin asemiin.

Lopulta yön ollessa jo pitkällä kaveri päätti lähteä kotimatkalle vaikka yritettiin vähän ehdotella että jospa kuitenkin jäisi tupaan yöksi - sikäli että kaveri oli melkoisessa hutikassa ja näimme jo sielumme silmin hänen tippuvan moottorikelkasta ja jäätyvän jonnekin erämaahan. Eipä tuo auttanut vaan sinne häipyi jonnekin koiransa kanssa.

Seuraavana päivänä sitten kohti Vuontiskeroa josta oli tarkoitus jatkaa Kaskasjoen suuntaan ennen Ropin valloitusta. Kuljimme ensin Kutukosken pohjoisen autiotuvan ohitse ja nopealla tarkastelulla tupa vaikutti aika paljon huonokuntoisemmalta kuin tuo eteläinen. Päivä oli pilvinen ja jossain vaiheessa tuuli yltyi kovaksi ja lunta alkoi tupruttamaan vaakasuoraan. Päätimme muuttaa reittiä ja suunnata enemmän vasemmalle kohti Ropin tunturikompleksin rinteitä josta toivoimme löytyvän jonkun suojaisan paikan leiriytymiselle - sikäli kova tuuli oli ja pyrykin yltyi pieneksi lumimyräkäksi.

Lopulta päivän jo kääntyessä kohti iltaa eteemme avautui rinteestä kuin tyhjästä Pitsijoen itselleen kaivama syvähkö uomalaakso ja valinta leiripaikaksi oli helppo. Tuulen vaikutus väheni dramaattisesti heti kun laskeuduimme laaksoon. Lunta oli kinostanut kunnolla uoman reunoille joten innostuimme ajatuksesta rakentaa lumiluola penkereeseen. Sopivaa paikkaa etsittiin tovi ja ei kun lapio ja pistosaha esiin ja hommiin. Kaivaminen oli todella työlästä ja tunnin järsimisen jälkeen todettiin että lumi oli sen verran jäistä että tähän ei kyllä edes Firskarsin lapiolla luolaa tehdä. Harmitti sillä luolan teko on jännää puuhaa ja olisi ollut hauska tarjota Satulle eksoottinen yöpymistapa.

Päätettiin siis pistää teltta pystyyn ja laittaa ruokaa. Keli ei ollut kovin kummoinen, suorastaan epämukava tuulen työntäessä lumitihkua joka paikkaan. Ajattelin vielä kokeilla toisesta kohtaa 30 metriä edellisestä luolan aloituspaikasta uomaa ylöspäin ja siinä lumi olikin huomattavasti pehmoisempaa ja kaivaminen alkoi sujua. Ruoan jälkeen jatkettiin kaivamista mutta kokonaan valmiiksi ei sitä saatu vaan yö vietettiin teltassa tuulen uivertaessa telttakankaissa.

Seuraavana päivänä sää oli taas aurinkoinen ja luola saatiin valmiiksi - tuossakin hommassa pulkasta oli taas kovasti hyötyä sillä mitä syvemmälle luolassa kaivauduttiin sitä vaikeammaksi tuli irtolumen siirto ulos - no pulkallahan se parhaiten onnistui. Märkää hommaa - tuli sekin taas kerran todistettua. Onneksi oli erilliset vedenpitävät hanskat varattuna kaivuhommia varten ja ainakin omat haalarin myös kohtuudella pitivät vettä vaikka lopputuloksena hiki kuitenkin kasteli ne sisältäpäin.

Päivemmällä taas pulkkailtiin ja hiihdettiin ympäröivää maastoa ja maisemia ihastelemassa. Pulkkamäet eritoten olivat aivan mahtavat sillä hankikanto oli täydellinen ja rinteet tarjosivat sopivan jyrkät ja niin pitkät laskut kuin vain jaksoi kävellä ylöspäin. Kovemman hangen päällä oli muutaman sentin kerros pehmoista lunta lisäksi pehmentämässä kuperkeikkoja ja muita asiaankuuluvia pulkkalaskun lopettamistapoja.

Leiripaikan mukavuudet osoittautuivat lopultavielä  entistäkin paremmaksi sillä aivan leirin vieressä joessa oli pieni virtapaikka auki metrin matkalta josta ruoka- ja juomavettä sai helposti ammennettua - ei tarvinnut trangialla sulattaa vettä lumesta. Ensimmäinen luolayö sujui mukavissa merkeissä vaikka sitä aina vähän jännittääkin että miten mahtaa katto kestää ja riittääkö happi. Suksisauvalla varustettu ilmanottoaukko pysyi kuitenkin nätisti auki ja kynttilä paloi hyvällä liekillä.

Seuraava päivä oli varattu Ropin valloitukseen. Ilma suosi edelleen ja yhden päivärepuksi modifioidun rinkan turvin lähdettiin eväin ja taukovaattein varustautuneina huiputtamaan Ropia. Seurailtiin ensin Pitsijoen uomaa ylös ja sieltä ylängöltä sitten vasemmalle kaartaen kohti Ropia. Sukset jätettiin ennen viimeistä nousua sillä rinteen jyrkkyys alkoi haitata etenemistä ja kävellen matka sujui joutuisammin. Huipulta löytyi perinteisen kivikasan lisäksi pieni puinen rakennelma - mikä lie kolmiomittaustorni ollut - sellaiseksi sen ainakin luokittelimme. Näkymät olivat hulppeat sillä sää oli kirkas ja taivas pilvetön. Kovin pitkään ei huipulla viitsinyt kuitenkaan olla sillä voimakas tuuli lisäsi pakkasen purevuutta. Alaspäin mentiin ensin kävellen, mutta sitten jyrkimmissä kohdissa pyllymäkeä laskien sillä haalarit liukuivat hangella hyvin. Paluumatka sujuikin suksilla lasketellen kuin leikinteko.

Ilta oli sen verran pitkällä ja lumiluolan kaivamisessa oli edellisenä päivänä ollut sen verran iso työ että päätimme jäädä vielä kolmanneksi yöksi tuohon samaan leiriin. Aamulla sitten suljettiin luolan suu lumilohkareilla ja jatkettiin matkaa Pitsijokea ylöspäin tunturiylängön kautta Ropin tuvalle. Tuvalla oli toinenkin seurue yöpymässä ja lisäksi paikalla kävi pöristelemässä parvi moottorikelkkailijoita, mutta suksien määrän laskettuaan he onneksi jatkoivat matkaa jonnekkin muualle iltaa istumaan - tuntui olevan kasseissa kiliseviä enemmänkin mukana. Yöpymisseurana oli kolmen herrasmiehen porukka joista yksi oli erikoistunut hiirien pyydystämiseen autiotuvissa - tohtorismiehiä ilmeisesti siviilipuolella - joten tieteen edessä joutui tuonkin tuvan hiirulainen antautumaan ja piipittäen pian ansoitetusta ämpäristä vankina. Mitä hiirelle sitten tapahtui sitä ei kirjoittajamme ikävä kyllä muista.

Tupa ei ollut kovin kummoisessa kunnossa - hieman kenollaan ja jäätäkin taisi olla tuvan perustuksien alla - ehkäpä hieman huonoon paikkaan sijoitettuna. No unta se ei haitannut ja aamulla koitti sitten viimeinen rypistys ja paluu sivistyksen pariin. Hieman haikein mielin ja loppumatkasta jo hieman väsyneinäkin harmaassa kelissä moottorikelkanuria seuraillen saavuimme tielle ja sitä seuraillen aina lähtöpaikkaamme Ropin pirtille. Saimme varattua saunan ja vuoroamme odotellessa kävimme munkkikahveilla. Kylläpäs olikin erinomaiset munkit kerrassaan - erinomainen resepti ja taisinpa itse ainakin peräti kolmet munkit nauttia samaan syssyyn. Suosittelen!

Saunan jälkeen olo oli jo aivan taivaallinen ja bussin saapuessa oli mukava hypätä nuokkumaan penkeille kohti Rovaniemeä ja yöjunaa kohti etelää. Hieno reissu jonka muisti elävästi taas pitkään vielä kotonakin kun vain vilkaisi peiliin - ruskea pandanaamio valkoisella pohjalla - rusketuksen rajat kun erottuivat selkeästi pipon, korvaläppien, aurinkolasien ja kauluksen kohdalla.
©