Naruskan skåålaus
Soran pesua

Vuoden 2003 kesäloma oli harvinaisen täyteen ohjelmoitu jo etukäteen. Liki kolme viikkoa siitä tulin viettäneeksi Lapissa neljän erinäisen reissun tiimoilla. Tämä kertomus valottaa loman alkua Naruskan suunnalla (Savukoskesta noin 50 km itään), josta olin kartan, geologisen kirjallisuuden ja erinäisen muun lähtöaineiston perusteella olettanut olevan mahdollisuuksia huuhdontakullan löytämiseen. Taustatyöstä huolimatta oli kuitenkin jokseenkin yllättävää havaita, että vain muutama kilometri etukäteen päättämästäni paikasta sijaitsi kaksi valtausta kun varmuuden vuoksi etukäteen tarkistin valtaustilannetta. Puitteet kullan löytymiselle vaikuttivat siis hyviltä.

Tuo itäinen suuntahan on 1990-luvulla saanut jokseenkin ensimmäiset kullankaivajansa tai ainakin kultavaltauksensa vaikkakaan varsinaista kultaryntäystä alueelle ei ole toistaiseksi ollut havaittavissa - ainakaan valtauskarttojen perusteella.

Perillä majoitustoimien jälkeen heti ensimmäisiä vaskooleja huuhtomaan. Ai sitä jännitystä ja odotusta, josko siellä jotain keltaista pilkistäisi. Sora vähenee ja toiveet tiivistyvät. Millään ei  malttaisi olla pyöräyttelemästä vaskoolin pohjaa jo etukäteen tarkistaen mahdollisia hippuja. Ei mitään. No ei se mitään, jos huuhdonta olisi helppoa niin kaikkihan siellä rikastuisivat.

Teltan läheltä löytyi mukava puropaikka johon sain viriteltyä rännin kohtuulliseen asemaan ja seuraavaksi oli vuorossa kantaa ämpärillä hiekkaa läheisiltä puronvarsilta eri paikoista ja juoksuttaa ränniä pitkin. Noin kymmenen ämpärin jälkeen tarkistin tilannetta. Ei mitään edelleenkään. Tosin virtaus oli hieman huono ja rihlaston pohja epätasainen, joten takuuvarma ei tuloksesta voinut olla. Tässä vaiheessa totesin tämän version rännistä olevan koehuuhdontaan hieman epäkäytännöllisen. Puun vaalea väri ei myöskään helpottanut kultahitusten havaitsemista - ne kun ovat usein varsin pieniä jos paikka ei ole kuin hieman kultapitoinen. Lisäksi rihlojen porausupotusten pohja oli vielä epätasainen ja urainen päätin jättää rännityksen toistaiseksi ja jatkaa vaskoolilla vaikkakin se on huomattavasti hitaampaa. Mutta ainakin tarkkuus on kohdallaan.

Ilta menikin sitten ruokaillessa ja telttavirityksiä tehdessä. Poroja oli kovasti liikkeellä, ilmeisesti onnistuin pystyttämään telttani niiden totutun polun varrelle. Yöllä ja illalla niiden askeleet kumahtelee korviin kaukaakin maaperää pitkin - teltta kun ei ääniä kyllä yhtään vähennä. Tai mistäpä sitä tietää minkälaista liikkujaa siellä metsässä on, mutta porot ovat tietysti todennäköisimpiä.

Toisena päivänä jatkoin majoituspaikasta puronvartta ensin ylös ja sitten kun sieltä ei vaskooliin mitään tarttunut niin jonkin matkaa alaspäin. Sama juttu ja mieliala alkoi jo muuttua hieman apeammaksi. Eikö taaskaan mitään. Enkö vaan osaa vaskata vai eikö täällä nyt kertakaikkiaan ole mitään.

Näin jälkikäteen ajatellen asioita olisi voinut tehdä toisin kaivamalla esimerkiksi reilusti yksi kunnon koekuoppa pinnasta aina kalliopintaan asti eikä kokeilemalla eri kohdista lähinnä pintamaata. Toisaalta kun mitään merkkejä kullasta ei löytynyt pinnaltakaan, niin vaatii aikamoista optimisimia uskoa, että pohjalta iiiison työn jälkeen jotain löytyisi.

Toki kokeilin myös hieman syvempää joistain kohti, mutta kullan yksi tyypillinen esiintymiskohta on useilla alueilla juuri peruskallion pinnalla, vaikkakin sorassa voi myös jonkinverran kultaa esiintyä. Tenojoellahan mistä kultaa ensi kertaa kirjallisiin lähteisiin raportoitiin havaitun kulta poikkeuksellisesti esiintyy aivan pintakerroksessa tuonne puolen metrin syvyyteen asti. Muualla Lapissa taas tyypillisempää on rikkaimman kullan sijainti peruskallion pinnassa. No tämä on jälkiviisautta ja näissä  on paikallisia eroja riippuen myös maaperästä ja siitä onko savikerrosta jne. No tässäkin hommassa kehittyy pikkuhiljaa - etenkin näin kantapään kautta.

Muina varusteina oli tuttu vaskooli ja Fiskarsin kenttälapio. Lapio on kätevä, kestävä ja kevyt, mutta lyhytvartisena vaatii kyykkimistä ja vääntöä varsinkin kivien kanssa telmutessa. Ja niitähän Lapissa riittää.

Purovesiä. Näiden äärellä vaskatessa ei ympäristön ääniä juuri kuulu ja parhaimmillaan tällainen säikky kaupunkilainen todistetusti kyllä hyppää kolme metriä ilmaan kun poro pyöräyttää selän takaa rinteestä irtokiviä liikkeelle. Yksin kulkiessa ja luonnossa liikkuessa kiinnittää todella paljon enemmän huomiota ympäristöön kuin porukalla liikkuessa. Ja vaikka toitotetaan, että karhut ja sudet normaalisti väistävät ihmistä, niin älyävätkö nuo hiljaa puron varressa kykkivää jos tuulen suunta on vielä hajulle epäsuotuisa. Itärajallahan noita  kumpaakin lajia kuuluu riittävän ja kun tunturitkin on nimetty tyyliin Karhutunturi, niin tietty kunnioitus ja varovaisuus lienee paikallaan.

Aamupuuroa reilusti naamariin ja kohti uusia seikkailuja. Maastofillari oli reissua varten hankittu  käytettynä - edullisesti 30 eurolla tietysti ja olin hieman viritellyt  sitä mm. etutavaratelineellä ja vaihtanut takakiekon kun sellainen ennestään oli varastossa. Hyvin se toimi ja pakkaaminenkin pakkaaminen oli runsaiden tavaratilojen ansiosta helppoa ja matkanteko auringon välillä tarjotessa lämpöään vallan viihtyisää.

Varsinaiselta purouomalta joka oli tavoitteena en löytänyt kuin saunajakkaran kokoisia hyttysiä. Ei kultaa, ei kultaa, ei kultaa... Masentavaa. Sinällään maisemat oli hienot ja aivan upeita kesämökin paikkoja oli vesistön ja puron varret täynnä.

Takaisin tullessa oli aikaa tutustua tien varrella sijainneeseen entiseen ilmeisesti metsätyömaakeskukseen. Oletettavasti vaikkakaan mitään muistotaulua tai vastaavaa ei missään näkynytkään. Varsin mittavat rakennukset ja puurakenteinen kolmikerroksinen päärakennuskin. Autioina, mutta selvästi jossain määrin huollettuina, joten jonkinlaista käyttöä niillä ilmeisesti oli tai ainakaan niitä ei oltu päästetty rapistumaan. Hieman aavemainen ympäristö. Oli hauska miettiä miltä paikka oli näyttänyt aktiivivuosina. Noissa puitteissa kun oli tilaa kymmenille ellei peräti yli sadallekin työntekijälle. Hieman aavemaista. Lähimetsässä näkyi tienvarteen vanhjoja työkoneita, lähinnä kai hevosvetoisia tienhuoltovempaimia.

Illalla olikin sitten lohdutuslättyjen vuoro ja päätin jättää nämä minulle kultansa piiloon jättäneet alueet ja siirtyä seuraavana päivänä muutama sata kilometriä Ivalojoen suuntaan perinteisille kultamaille jatkamaan kullanetsintöjä. Mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa. ©

Autioina katsoivat ikkunat. Vai kurkistiko joku kenties jostain klasista. Pienesti aavemaista olla tällaisten autioiden - joskus täynnä elämää olleiden rakennusten äärellä.

Hevosvetoisia kelkkoja, joilla ilmeisesti on tehty ammoisina aikoina vielä kait 50-60-luvulla hevosille jäädytettyjä teitä metsiin tukkien vetämiseksi hakkuualueilta metsästä joen varteen kevättä ja uittoa odottamaan. Tällaisissa esineissä on tunnelmaa, vaikkakin hienoinen haikeus valtaa mielen kun tällainen historia on jäänyt taakse ja tätä nykyä metsämonitoimikoneet hoitavat hevosten ja tosimiesten sijaan hommat.

Mikä lienee tämänkin tarkoitus ollut? Kaikista välineistä ei tällainen kaupunkilainen lehmän ja hevosen hädintuskin erottava konttorirotta ottanut selvää.