Lemmenjoen taikaa 
ja kultakuumeen ensioireet 1994

Reitti: Kultasatama - Vaijoki - Morgam-Viibus - Villinkijärvi - Takkivaaranjärvi - Oahojoen kämppä - Villinkijoki - Joenkielinen - Stuorravarri - Njurgalahti

Kesätöistä olin onnistunut sopimaan viikon pituisen pätkän lomaa varten ja melko ex-tempore päätin sitten lähteä vaeltamaan Lappiin ja kokeilla kullanhuuhdontaa. Olin teknisten opintojen ohella opiskellut hieman geologiaa Helsingin yliopiston geologian laitoksella - huvin vuoksi ja tästä saanut kimmokkeen kullanhuuhdontaan, vaikkakaan sitä aihetta ei opinnoissa käsiteltykään. Sopivasti vielä sattui Partioaitan seinällä roikkumaan vaskooleita, joten sellaisen hankittuani kädet jo tärisivät innosta ja odotuksesta. Suunnaksi siis Lemmenjoki ja muita retkeileviä tuttuja ei ollut retkiseuraksi tarjolla kesätöiden viedessä heidän mahdollisuutensa. Ensin Helsingistä junalla Rovaniemelle ja sieltä sitten bussikyydillä pohjoiseen.

Etelän kiireiseen elämänmenoon ja minuuttiaikatauluihin tottuneelle oli varsin suuri yllätys ja samalla elämys havaita, että Lapissa osattiin olla varsin joustavia aikataulujen suhteen. Rovaniemeltä lähteneen bussin tuli nimittäin saapua aikataulun mukaan Inariin vasta 30 minuuttia sen jälkeen kun sieltä lähti päivän ainoa bussi kohti Lemmenjokea. Tästä olisi siis koitunut vuorokauden viivytys Lemmenjoelle pääsyyn ja samalla yöpyminen Inarissa. Henkisesti olin valmistaunut siihen, mutta onnekseni satuin tiedustelemaan Rovaniemen bussikuskilta mahdollisia muita liikennevuoroja Lemmenjoen suuntaa, jolloin hän ottikin yllättäen asiakseen hoitaa minut tuohon edelliseen bussivuoroon soittamalla Inarin bussiasemalle ja pyytämällä viivyttämään lähtöä hieman ja itse pistämällä kaasun pohjaan. Niin sitä mentiin hurukyytiä Inariin asti, jossa Lemmenjoen suuntaan kulkeva bussi jo odottelikin täynnä ihmetteleviä saksalaisturisteja. Taisivat luulla, että tärkeämpääkin viskaalia odoteltiin, joten hämmästys oli käsinkosketeltava kun bussiin kiipesikin tällainen nuori hongankolistaja täyteenpakatun rinkan kanssa.

Bussi ei mennyt ihan Lemmenjoelle asti, vaan jäin isommalla tiellä sopivassa kylässä pois, josta sitten sain hankittua taksikyydin Lemmenjoen Njurganlahteen. Sieltä olisi illalla venekuljetus Kultasatamaan. Odottelua tuli pari tuntia ja pullakahvien jälkeen päätin vuokrata kanootin pariksi tunniksi ja meloskelin aikani kuluksi järveä ympäri. Illan korvassa lähti sitten kuljetus kapealla moottoriveneellä, joka tulikin lopulta miltei täyteen retkeilijöitä.

Ylös yrittää

Kultasatamassa muut lähtivät pohjoisen suuntaan kohti tunnettuja kultavaltauksia, mutta itse olin suunnitellut tutkivani aluetta Kultasatamasta etelään, joten jatkoin ensin jonkin matkaa Vaijokea pitkin ja sopivan nousukohdan löydyttyä rinnettä ylöspäin etelän suuntaan kohti Morgam-Viibusta. Täyden rinkan kanssa nouseminen ei totisesti ollut helppoa, sillä suurilta osin rinteessä oli jyrkkyyttä niin paljon, että oli pakko edetä neliveto päällä.  Hiki valui otsalta silmiin kirvellen ja samoin hikinorot seikkailivat selän ja rinkan välissä omia polkujaan. Jossain vaiheessa löystyi rinkan pakkauskin ja teltta pääsi läpän alta karkuun ja vieri 50 metriä rinnettä alas. Kyllä otti pannuun rimpuilla irti rinkasta ja lähteä alas hakemaan telttaa ja taas ylös. No  oma moka kun en jaksanut viritellä pakkausta kuntoon satamasta lähtiessä - painopistekin oli pakkauksessa ihan liian takana ja alhaalla.

Etukäteen taka-ajatuksena minulla oli ollut nousta yöpymään Morgam-Viibukselle, mutta 250 metrin nousun jälkeen ja illan käydessä pikkuhiljaa myöhäisemmäksi totesin paremmaksi yöpyä rinteessä, sillä purosta saisi kätevästi ruokailuvedet ja nousua olisi ollut vielä miltei toinen mokoma jäljellä ennen Morgamin huippua.

Sopivan kielekkeen löydyttyä rinteestä - pari neliömetriä miltei vaakasuoraa tasaista pintaa - pistin leirin pystyyn. Teltta vireeseen ja iltaruokaa laittelemaan. Tällöin lehahti paikalle iso kaunis lintu, joka mitään pelkäämättä rupesi tekemään tuttavuutta kanssani. Kuukkeliksi sen tunnistin pienen mietinnän jälkeen ja tuntui mukavalta saada seuraa. Virittelin leivät valmiiksi ja odottelin keiton valmistumista kun kuukkeli hyppelehti ihan viereeni - kädellä olisi voinut ottaa kiinni - tuntui tosi oudolta - yleensä linnut karttavat ihmistä ja tämä suorastaan rynnii päälle. No leivätpä sillä oli mielessään ja kohta olikin melkoinen sota käynnissä kun se yritti saada leipiä itselleen ja minä puolestani yritin hätistellä sitä kauemmaksi. Leipien piilotus vasta rauhoitti tilanteen ja kuukkeli lennähti parin metrin päähän odottelemaan - kokenut kehäkettu selvästi.

Keittoa lautaselle, lusikoimaan ja leipää poskeen. Ainoa huono puoli oli, että leipä täytyi välillä pakosti laskea alas polvelle, sillä kädet olivat varatut lusikalle ja lautaselle ja tällöin kuukkeli aina lähti räpiköimään kohti. Keittoa kaatui milloin minnekin lautasen keikahdellessa torjuntaliikkeiden ansiosta. Se siitä rauhoittavasta ruokailuhetkestä. Loppujen lopuksi sain suurimman osan keittoa kurkusta alas ja leivätkin syötyä. Peräti ilman yhtään ylimääräistä nokan aiheuttamaa reikää tai lusikkaa nenässä. Ja taisinpa loppujen lopuksi oman nälkäni tyydytettyä heittää kuukkelillekin palan leipää - olihan sekin tehnyt leipänsä eteen töitä hartiavoimin.

Kuukkelit kuuluvat tuovan vanhan uskomuksen mukaan hyvää onnea ja sen takia Lapissa asukkaat eivät niitä kuulemma ole koskaan hätyyteleet ja päin vastoin lienevät ruokkineetkin ja tuo lienee perua sille, että niistä on tullut noin kesyjä ja suorastaan röyhkeitä. Päinvastoin talitiainen taas kuulemma pääsee Lapissa helposti hengestään - sen nimittäin uskotaan tuovan huonoa onnea.

Huipulta vaskoolimieheksi

Aamulla sitten varusteet kasaan ja matkaan kohti huippua. Pulssi löi edellisen illan tapaan 200:taa rinkan alla hikoillessa, mutta aamun viileys helpotti nousua ja kohta saikin jo ihailla avaria maisemia huipulta. Kyseessähän on alueen korkein huippu joka tarjoaa näkymät joka suuntaan. Niistä näkymistä sitä on kultaa kaivettu kilotolkulla ajan mittaan.

Mukava tapa aloittaa reissu, mutta eipä niitä maisemia omin päin jaksa kovin pitkää ihmetellä ja itse asiakin, eli kullan etsiminen kimmelsi mielessä. Eli siis etsimään sopivia kaivuukohteita. Laskeuduin huipulta alemmalle tasolle Viibustuntureita ja sieltä sitten johtikin joki/purouoma alaspäin. Siellä kokeilin ensimmäistä kertaa vaskoolausta muutamassa kohtaa. Kovasti piti muistella että mitenkä ne ohjeet oikein menivätkään, jotta lopuksi saadaan painavin aines jäämään pohjalle. Jännittävää saada aines vähenemään ja toivoa loppuun iloista yllätystä. Hidasta touhua kuitenkin ja ensimmäistä vaskoolia huljuttelin varmaan miltei puoli tuntia ja lopputulema oli nolla. Sellaista se opettelu on. Iltaan mennessä  ei etsintäyrityksissä ollut löytynyt kuin pieniä granaatteja ja hematiittimurskaa vaskoolin pohjalta. Nämä raskaina aineina jäävät yleensä viimeiseksi, joten vaskaustekniikka sinällään toimi - vaikkakin oli varsin kömpelöä ja ylivarovaista.

Ikimuistoinen leiripaikka

Päivän mittaan olin laskeutunut tuntureilta alemmas ja päätynyt Villinkijärven pohjoispuolelle ja lähdin ylittämään laajaa suoaluetta. Kello oli jo varsin paljon ja yllättäen keskellä suota kohosi muutama metri suonpinnasta korkeammalle pieni nyppylä muutaman kymmenen metriä leveä. Koska vettä oli lähellä päätin pistää teltan pystyyn ja kokkauspuuhiin. Enpä arvannut, että tuo telttapaikka olisi tähän astisista yöpymispaikoistani ikimuistoisin. Usva nimittäin alkoi illan mittaan nousta suolta ja hieman uhkaava tunnelma hiipi sisimpään vaikka mitään syytä ei ollutkaan. Aavemaista kun usvahattarat kulkeutuivat nyppylän ja teltan yli. Telttaan ja koisimaan - unta sai vähän aikaa odotella kun korvat olivat herkistyneet kuuntelemaan mahdollisia luonnon ääniä. Joku lintu jossain huhuilikin, mutta muutoin oli hiljaista.

Aamulla sitten teltasta ulos kömpiessä usvaverho oli tiivistynyt muutaman metrin korkeuteen asti ja aurinko paistoi jostain ylhäältä luoden usvan läpi valoleikkejään. Pensaiden ja varpujen vesipisarat säestivät tätä luonnon näytelmää. Siellä todella ison suon keskellä pienellä kumpareella tunnelma oli kerrassaan sadunomainen - missä minä oikein olen - voi harmin paikka kun ei ole ketään muuta tätä kokemusta jakamassa! Outoa, epätodellista ja kiehtovaa yhtä aikaa. 

Seuraa

Päivällä noustessani rinteitä hieman korkeammalle lyöttäytyi seuraani kolme poroa. Outoa tämäkin, yleensä ne karttavat ihmisiä, mutta nämä tuntuivat suorastaan tulevan tekemään tuttavuutta. Ehkä yksinäinen kulkija ei ollut pelottava vai olivatko nämäkin kuukkelin tapaan kesyjä. En uskaltanut ajatellakaan rupeavani ruokailupuuhiin - taistelu voileivistä kolmen poron kanssa ei houkutellut. Liikkumatta ollessani ne uskaltautuivat kymmenen metrin päähän ja selvästi ne olivat kinnostuneita meikäläisestä. Alkoi ahdistaa ja oli pakko hieman hyppelehtiä ja porot lähtivät jolkottamaan poispäin, mutta vain 50  metrin päähän. No eiköhän ne jää jäkälää puremaan kun jatkan matkaa - ajattelin.

Mutta ei - porot lähtivät seuraamaan ja vaikka kohta olin jo kaksi kilometriä tallustellut, niin nämä vain tulla seurasivat muutaman kymmenen metrin päässä. Aamun taianomainen tunnelma vain jatkui porojen myötä - mielessä kävi kaikenlaisia ajatuksia sielun vaelluksesta ja lapin taikuusjutuista sun muista etenkin kun yksi poroista oli kokonaan valkoinen. Sitten tuli mieleen, että ei kai nyt vaan ole mikään kiima-aika ja poroparoilla hormonit niin sekaisin, että tällainen yksinäinen retkeilijäkin kiinnostaa? Alkoi oikeasti ahdistaa ja esitinkin melkoisen sadetanssin ja karaoke-esityksen niiden pelästyttämiseksi. Tällä kertaa vaikutus oli selkeämpi ja ne häipyivät sadan metrin päähän.

Siitä lähdin rivakkaa pikamarssia eteenpäin ja vähän aikaa vielä porot seurailivat, mutta jäivät sitten jonnekin jälkeen. Huh huh, ahdistus helpotti.

Oahojoen tuvalla

Päätin tehdä koukauksen Oahojoen autiotuvalle ja kirjoittaa nimeni ja reittisuunnitelmaa vieraskirjaan - yksin kulkiessa on hyvä jättää itsestään jälkiä, mikäli reissuun tulisi yllättäviä mutkia tai vaikka  teloisi itsensä jonnekin ja joutuisi  jäämään maastoon. Olin ensimmäistä kertaa yksin vaeltamassa - sinällään ei suositeltavaa turvallisuussyistä, mutta on siinä omat hyvätkin puolensa. Turvallisuuden vuoksi kannattaa myös etukäteen jättää alustava reittisuunnitelma tietoon henkilöille, jotka voivat kontrolloida reissusta palaamisen ja tarvittaessa hälyttää etsintäpartiot matkaan. Ja matkan aikana luonnollisesti kirjata kulkemisiaan autiotupien vieraskirjoihin. Tuohon aikaan kun ei edes kännykkää ollut kuin harvoilla - nykyisinhän kenttää riittää useimmille suosituimmille retkeilyalueille varsinkin jos kiipeää maastossa korkeammalle.

Kämpällä oli jonkun varusteet mutta itse henkilöä ei näkynyt, lieneekö sitten ollut jossain päiväreissulla. Tein merkinnät kirjaan ja jatkoin koilliseen Villinkipään suuntaan. Kullanhuuhdontaa tuli yritettyä puron varresta muutamasta kohtaa, mutta sama nollatulos tälläkin kertaa. Iltapäivällä päätin perustaa leirin puron varteen mukavalle hiekkakentälle ja kokeilla ottaa hiekkanäytteitä vähän syvemmältä maaperästä tulvavesien uurtamaa puron reunan penkkaa hyväksi käyttäen.

Made in China

Nyrkinkokoista ja pienempää kiveä oli pakkautunut todella tiukasti syvemmällä ja jouduin tekemään olan takaa töitä ja harmittelemaan urakalla kenttälapion lyhyyttä ja pientä vipuvartta. Vipuvarsi riitti kuitenkin mainiosti kääntämään kiinalaisen kenttälapion kärje solmuun, kuten pian sain havaita. Hatutti penteleesti ja teki mieli heittää moinen tinalusikka viereiseen puroon, mutta maltoin mieleni ja yritin taivuttaa terää takaisin alkuperäiseen muotoonsa isojen kivien välissä. Tuloksena oli se, että solmu pysyi samanlaisena, mutta sen sijaan onnistuin vääntämään sen viereen toiseen suuntaan olevan koveran poimun. Lapio muistutti tämän jälkeen lähinnä pientä aaltopeltikatonpalaa tikun nokassa. Kyllä sillä vielä kaivoi pehmeätä maata, vaikka hiekan valuminen itsestään kärjestä maahan potuttikin rankasti. Päätin että tästä lähtien en työkaluja tosihommiin osta kuin parhaasta päästä - kiinalaiset puliveivaririmpulat saavat jäädä kaupan hyllyjä koristamaan.

Pari tuntia jaksoin vielä telmuta lapion kanssa ja vaskata. Koska tuloksena ei edelleenkään ollut mitään pieniä arvottomia granaatinsiruja lukuunottamatta, päätin keskittyä lohduttautumaan ruokapuolen antimilla. Mukaan otetut omenat saivatkin kohta kyytiä - piristivät mukavasti ja rinkka keveni.

Sosiaalisuus

Seuraavana päivänä jatkoin Joenkielisen suuntaan yritellen vaskausta muutamasta kohtaa, mutta toisaalta paras puhti oli mennyt kun tulosta ei ollut tullut ja kaivaminenkin oli varsin turhauttavaa touhua huonolla lapiolla. Aika menikin enemmän luontoa ihaillessa ja syntyjä syviä mietiskellessä. Havahduin myös sosiaalisen kanssakäymisen puutteeseen - en ollut tavannut tai edes nähnyt ketään ihmistä kolmeen vuorokauteen ja vaikka se sanottuna tuntuu lyhyeltä ajalta, niin harvoinpa siihen tilanteeseen normaalielämässä joutuu. Konkreettisesti havaitsin jonkun vanhan opiskeluista tutun teorian tai määritelmän "ihminen on sosiaalinen eläin" pitävän selvästi paikkansa. Sosiaalisuudella ja yhteisöllisyydellä suuri merkitys, jota me emme välttämättä havaitse ennenkuin se puuttuu.

Joenkielisen ympäristössä maasto oli yhdessä pätkässä hyvin louhikkoista ja mielessä kyllä kävi, että jos täällä onnistuisi rinkka selässään astumaan pahan välikköön ja katkaisemaan koipensa, niin tännehän helposti jäisi. Varovaisuus yksin vaeltaessa retkeilyreittien ulkopuolella on todella paikallaan.

Seuraava leiri oli Joenkielisestä koilliseen olevien pienten lampirykelmien luona. Alueella ei ilmeisesti ollut koskaan sahaa kierrätelty, sillä vanhat ikihongat olivat todella paksuja ja lisäksi joka paikassa oli vanhoja kaatuneita tai katkenneita keloja pystyssä ja toistensa lomiin kaatuneina. Mukavia teltanpaikkoja oli hiekkakankaalla ylitsepursuavasti ja vettä oli lamperoista helposti saatavilla. Aurinko suosi vielä leiriytyjää ja illan mittan oli mukava paistaa lättyjä ja nauttia niistä appelsiinimarmeladin kera.

Miinuksen oli ainoastaan pettynys uuden teräs-trangian paistinpannun (kansiosa) toimimattomuus tehtävässään. Ohut teräs nimittäin ei levitä lämpöä tasaisesti ympärilleen vaan keskikohta kuumenee liikaa ja polttaa ruoan siltä kohtaa pohjaan. Ja lämpölaajeneminen lisäksi aiheuttaa sen, että paistinpannu poksahtelee lämpötilan vaihdellessa joko kuperaksi tai koveraksi aiheuttaen samalla melkoisen poksahduksen ja jos pannulla on vain pelkkää voita sillä hetkellä, niin rasvapärskeet kyllä  lentävät. Ei hyvä ominaisuus. Teräskattiloiden kanssa ei ongelma ole niin näkyvä, sillä vesi ja pataruoat jotka lienevät yleisimmin kattiloissa lämmitettyjä asioita, johtavat lämmön itseensä  ja samalla koko kattilan alueelle jolloin myös liekin kohdan ylikuumeneminen ei ole niin helppoa kuin paistinpannu-kannessa.

Ilta meni valon ja varjon leikkiä seuratessa kun ympäristön kelottuneet puut ja juurakot heräsivät kivettyneistä hahmoistaan henkiin. Taas melkoisen sadunomainen maailma - tämän reissun erikoispiirre!

Aamulla vielä mietin suunnitelmia loppureissun ajaksi. Vielä olisi yhteen yöpymiseen ollut aikaa maastossa, mutta toisaalta kun kullanhuuhdonta oli jo alkanut puuduttaa huonon menestyksen takia ja Njurgalahti oli toisaalta varsin lähellä, niin päädyin vaeltamaan kohti Njurgalahtea, josta ehtisin taksilla todennäköisesti illalla kulkevaan bussiin ja Inariin. Ja sieltä sitten Rovaniemelle.

Loppupätkässä käytin merkattua polkua, jolla vastaani tulikin pian kolmen hengen retkeilyporukka.  Siinä vaiheessa yllätyksekseni sanainen arkkuni aukeni apposelleen ja suustani pulppusi tekstiä suuna päänä - neljä vuorokautta ilman ihmisseuraa teki tehtävänsä ja retkeilijaparoilla oli selvästi vaikeuksia päästä ohitseni kun tekstiä  tuli aiheesta kuin aiheesta. Kerrankin tunsin itseni hypersupersosiaaliseksi - hassu fiilis havaita itsestään moista. Kiusatut ihmispolot pääsivät lopulta pakoon ja itse jatkoin keventynein mielin rasvaamaan puheniveliä Njurgalahden rasvaisilla munkkikahveilla. Ensimmäinen yksin tehty vaellusreissu oli onnellisesti ohitse. ©