Kaldoaivi
2005
Harjusten perässä
-Vetsijärvi-Veähtsajartsuodja-Mieraslompolo
Kaldoaivin erämaat kutsuivat heinä-elokuun vaihteessa reiluksi viikoksi harjuksen pyyntiin. Kiloharri siinteli mielessä - niinkuin tietysti aina kun vavan kanssa Lapissa liikkuu. Auto parkkiin Mieraslompolon tukiaseman tien varteen ja retkikamppeet fillariin hihnoilla kiinni. Kello oli jotain lähempänä yhtätoista illalla ja pienen hetken mietin jo nukkumista auton takapenkillä tai teltan pystyttämistä ja matkan aloittamista vasta aamulla, mutta koska sadetta oli luvattu aamuksi ajattelin yrittää yötä myöten mahdollisimman pitkälle ennenkuin keli huononisi.
Suunnitelmissa oli ottaa kumivene matkaan jos sen vain saisi jotenkin pakattua mukaan. Hirvittävä viritys koko fillari olikin kun vihdoinkin kaikki oli saatu aseteltua suunnilleen sellaisiin asemiin että pyöräily oli mahdollista. Tyhjähkö rinkka vielä selkään, kypärä päähän ja menoksi. Tai no menoksi on vähintäänkin liioiteltu ilmaisu sillä ensimmäiset 5 km ylämäkeä meni lähinnä työnnellessä pyörää tieksi nimitettyä kivipelto/mutakuoppauraa pitkin ja pahimmissa paikoissa metsän/suon puolelta. Tommylta olikin tullut jo menomatkalla Sodankylässä pieni varoitus että "on siellä aika paljon - ja isoja kiviä, voipi olla hankala ajjaa". No Tommyn tuntien se tarkoittaa suomennettuna kutakuinkin että "kaikki toivo järjellisestä etenemisestä on heitettävä ja hyvä jos jäät henkiin". Alku olikin ihan helvettiä ja tuntui tyhmältä raahata vielä fillariakin matkassa sillä varusteiden kanssa sen viritelmän yhteispaino lienee ollut noin 60-70 kg.
Ekan 5 km jälkeen tilanne kuitenkin helpottui sillä matka kulki vain tasaisemmassa maastossa vaikkakin hyvin lievää, suorastaan huomaamatonta ylämäkeä. Tällöin pyörästä oli oikeasti hyötyä sillä polkien matka kulkee nopeammin ja yleensä kevyemminkin jos vain väisteltäviä kohteita on kohtuullisessa määrin. Ikävä kyllä pakkaus etutelineellä oli sen verran tuhti että eturengasta ei voinut nähdä ja tästä aiheutui ongelmia tiukoissa paikoissa kiviä ja kuoppia väistellessä. Uskomatonta kyllä vain yksi kaatuminen tangon yli märkään suomättäikköön oli saavutuksena koko menomatkalla etupyörän upotessa yllättäen 30 cm urassa. Viimeiset 5 km olivatkin sitten suorastaan nautittavaa ajamista sillä tie oli varsin hyvässä kunnossa.
Polkupyörää tien vierestä vielä 400 metriä jänkää pitkin taluttaen pääsin Vetsijärven etelään suuntautuvan pitkän lahden rantaan. Väsymys oli valtava ja kodan paikan etsiminen oli työn ja tuskan kanssa sillä tasaisia paikkoja ei liiemmin ollut. Unta ei todellakaan tarvinnut houkutella.
Seuraavana aamuna keli oli pilvinen ja vettä ripsi aina silloin tällöin. Tuuli oli kohtalainen ja hieman vastainen, mutta 5 km pitkä lahti tarjosi lännen puolella melkoisen tyynen kulkuväylän kumiveneelle. Kumivene siis ilmaa täyteen ja kamppeet kyytiin. Soutu oli varsin köykäistä hommaa verrattuna siihen että kaiken olisi pitänyt kantaa rinkassa selässä. Tokihan siinä käsivarren lihakset alkoivat väsyä sillä tällä pienellä purtilolla ei pystynyt tekemään normaalia soututekniikkaa jolloin suurin osa voimasta tuotetaan jaloilla ja vartalon lihaksilla. Jännää hommaa soudella tuntematonta pitkää lahtea pitkin hätkähtäen välillä siihen että syvyyttä ei olekaan kuin muutama kymmenen senttiä. Kumiveneellä eritoten tekee mieli välttää pohjakosketuksia vaikka paikkavälineetkin olivat toki matkassa.
Vihdoin Vetsijärven selkä avautui näkyviin ja oli aika etsiytyä ensimmäiselle leiripaikalle muutama sata metriä vanhasta autiotalosta. Sopiva kodan paikka löytyikin melko läheltä hiekkarantaa johon kumiveneellä oli helppo ja suojaisaa rantautua. Kodalle löytyi ikivanha leiripaikka - siinä oli ilmiselvästi joku pitänyt kotaa tai muuta asutusta sillä tasaisen osan keskellä oli myös jo nurmen/sammalen peittämä tulisijakin, vaikkakaan sitä en itse tarvinnut.
Pari yötä tuli vietettyä tuossa kalastellen lähijokia muutaman kilometrin etäisyyksille. Harjusta tuli mukavasti, mutta keskikoko jäi sinne puolen kilon tietämille. Ahventa oli myös runsaasti ja kooltaan isoa paistoahventa 200-400 g näin viime vuosina eteläsuomen ahveniin tottuneelle. Hillittömän iso hauki otti kiinni erään suvantolampeen laskevan kosken alla. Oikein selkäpiit nousivat pystyyn kun sen pitkän väsyttelyn jälkeen sain näköetäisyydelle. Liika innostus taisi kostautua sillä haavia viritellessäni pidin jarrua ilmeisesti liian tiukalla tai liian vähän siimaa esillä ja lähelle päästänyt hauki kääntyi tyynesti ja posahti eteenpäin sellaisella nopeudella että siima perukkeen kohdalla sanoi sopimuksensa irti ja sinne meni hyvä meppsi. No kokoa sillä oli kyllä hurjasti - en uskalla edes arvioida, mutta 5-10 kg välille se todennäköisesti asettuisi.
Viimeisenä yönä tuli tutustuttua myös tuohon autiotaloon tai kaksihan niitä oli, toinen tupa ja toinen heinälato. Vanhoja olivat, näkyi tuvan hirsiin monet matkaajat piirtäneen merkkejään, esim. "Porohommissa 3/11 1955 Kauno ja Niilo Länsman, kyllä on tässäkin talossa paha haju". Lienee siis tupa jo silloin ollut asumaton.
Sain kunnon sätkytkin kun kello oli kutakuinkin keskiyötä kun tupaan varovasti narisevasta ovesta astuin. Oli ihan pimeää eikä mitään näkynyt paitsi ikkunasta hieman kajoa sen viereiselle pöydälle, taskulamppuakaan ei ollut. Siinä sitten ilmeisesti onnistuin kahauttamaan seinää tai takkaa huomaamattani kalalaukullani ja mielikuvitus tietysti heti loihti muutaman sekunnin kauhuskenaarion. Lähellä oli etten poukannut ikkunasta karmit kaulassa pihalle vaan sain järkeiltyä että itsehän sen äänen ja kosketuksen tunteen selkääni sain aikaiseksi. Moni onkin kysynyt että eikö koskaan pelota kun on yksin reissussa ja totta puhuen kyllähän sitä joskus on ihan jännät paikat mielikuvituksensa kanssa.
Seuraavana päivänä siirryin sitten taas kumiveneellä pohjoiseen Vetsijärven selkää pitkin. Etukäteen jo hieman hirvitti sillä tuuli oli melko voimakas ja aallokkokin korkeaa. Päätin kuitenkin kokeilla miten kumivene pärjää aallokossa ja pysyttelemällä lähellä rantaa ei riski kaatumisestakaan kovin suuri olisi. Varsinainen kaatuminen olisikin ollut melko hankalaa sillä paino on todella alhaalla ja ilmasäilöt kyllä pitävät veneen jämäkästi pystyssä. Soutaminen oli kyllä todella tuskaa sillä vasta/sivutuuli teki matkanteosta todella raskasta. Vihdoin saavuin taas harjun muodostamaan lahteen jossa soutaminen taas suojassa oli yhtä nautintoa. Vastatuulessa kamppailu jätti kuitenkin pysyvät muistot alumiinisiin aironvarsiin - kuopat hankainten kohdalle. Kumivene maalle, ilmanpainetta vähemmälle aurinkoisen päivän varalle ja vielä hihnoilla kiinni koivuun kovan tuulen varalta odottamaan paluureissua Reätkajoelta.
Sitten ensi kertaa reissussa varsinaisesti rinkan kanssa liikkeelle hakeutuen harjanteen yli Räetkajoelle. Sitä pitkin sitten ylävirtaan etsimään sopivaa leiripaikkaa ja sopiva löytyikin noin viiden kilometrin taivalluksen jälkeen. Tai no olihan niitä sopivia paikkoja jo aiemmin, mutta tuo oli etäisyydeltään varsin sopiva ajatellen päiväretkiä kalastuksen merkeissä eri suuntiin. Leiripaikka oli kerrassaan mainio sillä sen kohdalla oli virtapaikka joka laski suvantoon jos alkoi pitkähkö järvi. Suvannosta nousi harjusta hyvin ja reissun suurimmaksi osoittautunut 800 grammainen oli myös tuosta kohtaa saatu.
Seuraavat päivät menivät kalastus-päiväretkien muodossa sekä ylä- että alavirtaan. Ylävirrasta pari kilometriä leiristä tuli sitten oma ennätyshauki. Keskellä yötä ja pitkän väsyttelyn jälkeen sain hauen haavittua ylös ja pienen painimaaottelun jälkeen sain selätysvoiton vastustajastani. 5 kg mitta ei riittänyt, mutta pituudeksi mittasin 93 senttiä. Hauskaa oli että se oli jäänyt kiinni leuasta aivan reunasta siten että pihtien avulla sain väkäsettömän pikkumepsin irti ilman että menetin sormia ja toisaalta että haukea tarvitsi vahingoittaa. Hetken mietin sitten että mitä teen, pistänkö hauen lihoiksi, mutta mitäpä sellaisella kilomäärällä kalaa olisi reissussa tehnyt. Päätin sitten laskea komean otuksen takaisin. Hölmistyneenä se jäi katsomaan minua puoleksi minuutiksi veteen liikahtamatta paikaltaan. Tuijotimme toisiamme ja luin sen katseesta jotain tyyliin "outo tyyppi, todella kumma huumorintaju - ekana tapellaan ja painitaan ja sitten pistetään takaisin veteen!" tai ehkäpä "luuseri, jos mä olisin voittanut, niin mä olisin varmasti syönyt sut enkä päästänyt karkuun!"
Jälkimmäisenä päivänä tuli tehtyä pitkä päiväreissu Reätkajärvelle asti. Eväätkin loppuivat kesken kaiken ja onnistuin väsyneenä kaatumaan varomattomasti soiseen purohetteikköön kainaloita myöten. Eipä auttanut kuin viritellä nuotio ja kuivatella siinä kenkiä sen minkä alkuun kuivaksi sai. Samalla tuli paistettua tikussa harjus kiljuvaan nälkään ja samalla tuli sellainen syvällinen fiilis että tässä sitä ollaan oikeasti yhtä luonnon kanssa kun juodaan vettä purosta ja lämmitellään nuotiolla ja ruokakin tulee tästä paikan päältä. Enempää ei ihminen välttämättä tarvitse. Tällaiset hetket olisi silloin tällöin hyvä muistaa arkipäivinäkin kaiken kiireen keskellä.
Paluumatkalla tuli vielä koettua toinenkin elämys kun keskellä jänkäsuota oli pari kiveä pystyässä ja toisessa oli kauempaa katsoen selvästi kuva. Siellä keskellä ei mitään olikin yhtä äkkiä joku kuva kivessä. Selvästi pystyin siitä tunnistamaan samanlaisen logon kuin teattereissa joskus näkee - kaksi naamiota tai päätä vieretysten irvistelemässä. Maahisten työtä ilmiselvästi - jotain ne halusivat minulle kertoa tai sitten vaan ilkkua kastunutta ja nälkäistä konttorirottaa. Jonkinlaista valkoista jäkälää ne kuvat olivat, mutta hassua oli se että ennen sitä enkä sen jälkeen ollut nähnyt mitään vastaavaa kasvustoa kivien pinnoilla. Ja nyt äkkiä ne muodostivatkin selvästi kuvan. Mystistä, mutta mystisiä asioita Lappiin liittyykin ja siinä osa sen viehätystä.
Seuraava leiripaikka oli jo paluumatkan suuntaan, edelleen Reätkajoen varressa, mutta lähempänä Vetsijärveä. Sopiva leiripaikka löytyi erään joenmutkan kohdalta jossa koski laski suvantoon ja jatkoi hitaasti virraten tyynenä virtana. Todella houkuttelevan näköinen kalapaikka, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta en parin päivän aikana saanut siitä mitään. Mikä lie kalojen mielestä ollut niin epämukavaa ko paikassa - suuri haukiko kenties jossain kyttäämässä vai mikä?
Kodalle päätin näin loppureissussa tehdä taas kerran tuulitestin sillä tuo leiripaikka oli täysin avoimessa maastossa siten että siinä oli tuulella esteetön puhaltelumahdollisuus kilometrien matkalla. Olin ennen reissua hankkinut järeämpiä telttakiiloja (30 senttiä) ja varustanut teltan sivuseinät myrskynarujen kiinnikkeillä. Nytpä ajattelin testata miten hyvin kota pysyy tuulessa pystyssä, sillä tuuli oli jo pystyttämisvaiheessa todella navakka ja puuskainen. Pystyttäminen ei ollut todellakaan helppoa ja ensimmäinen keskisalon viritysyritys päätyikin kodan kaatumiseen. Tuulen voima on valtava ja tuollaisessa kodassa on tuulipintaakin vallan mahdottoman paljon. Toinen yritys tuotti tuloksen ja parin virittelykierroksen jälkeen kota seisoi jo kohtuullisen tukevasti tuulessa, kangas toki ikävästi painuen tuulen vaikutuksesta. Päätin varmuudeksi vielä viritellä myrskynarut tuulen puolelle sillä taivaanrannassa näkyi selvästi myrkyn merkkejä.
Varsin kova myräkkä siitä syntyikin ja pientä pelkoa tuntien painuin yöpuulle, josko herätys olisikin paljaan taivaan alla. Aamulla (lue päivällä) heräsin kuitenkin normaaliin tapaan katto pään päällä, joten testi oli taas kerran läpäisty. Siltikin on todettava että ei tuollainen pelkällä keskisalolla ja kankaan sivuista maahan kiinnityksellä mitään hyvin myrkynkestävää saada aikaan, joten yleensä on parasta etsiä suojainen paikka jos vain valinnanvaraa on.
Tuo leiripaikka oli selvästi vanhaa järvenpohjaa sillä nuotiopaikkaa maahan kaivaessani maan seassa oli paljon kotiloiden ja simpukan kuoria. En tiedä miten pitkään tuollaiset maatumatta säilyvät, mutta tuskinpa nuo kauhean vanhoja olivat. Muutoinkin maasto tuolla suunnalla oli varsin vetistä, alavaa ja soista ainoastaan joidenkin harjujen tapaisten muodostaessa selkeästi muusta ympäristöstä korkeammat selänteet.
Paluun päivä koitti ja lompsin takaisin kumiveneelle Vetsijärven rantaan. Siellähän se uskollisena odotti kahlehdittuna koivuun. Lisää ilmaa ja menoksi. Tällä kertaa minua suosi mainio myötätuuli jonka vaikutuksesta päädyin jo hyvissä ajoin vanhan autiotalon kohdille. Rantauduin tuttuun paikkaan päivällistä laittamaan ja kun aurinko myötäili niin mukavasti en voinut vastustaa kiusausta ja lähteä koettamaan kalaonnea vielä kerran lähijoelle. Saaliina olikin pian kolme mojovaa ahventa ja toiset kolme harjusta jotka perkasin ja pakkasin rinkkaan kotipakastinta odottamaan. Huokaisten kalavehkeet taas kasaan ja kotimatka alkuun.
Soutumatka lahtea etelään sujui todella nopeasti sillä tuuli oli noussut ja myötäisessä ei tarvinnut kuin vähän ohjailla ja antaa lisävauhtia airoilla. Matka oli todella nopea alle tunnin kun toiseen suuntaan aikaa oli mennyt vähintään 2-3 kertainen määrä. Vihdoin lähtöpaikka häämötti ja pyöräkin vielä löytyi paikaltaan mihin olin sen puuta vasten nojalleen jättänyt. Tällä kertaa pyörän lastaaminen kävi jo nopeammin kun tiesi että mihin minkäkin saa järkevästi kiinni. Pyörän talutus tien varteen ja menoksi. Tällä kertaa menoksi oli kuvaava sana sillä paluumatkalla vasta ymmärsin että oli tulomatkan tullut koko ajan pieneen ylämäkeen - ilmankos se oli tuntunut niin käsittämättömän raskaalta kun luulee kulkevansa tasaiseen, mutta voimia kuluu koko ajan ja luulee olevansa todella huonossa kunnossa.
Paluumatka ei kuitenkaan ollut pelkkää leikintekoa sillä vettä alkoi sataa ja viikon sateet olivat lisänneet tien huono kuntoa. Lisäksi ketjut rupesivat jumimaan tasaiseen tahtiin niin että yhtäkkiä matkanteko tyystin keskeytyi kuin seinään ja pyörän joutui kumoamaan tien varteen ja kiskomaan sormet verillä ketjua pois sykkyrästä. Tämä toistui neljä kertaa matkan aikana. Puolen matkan kohdilla taas jarrupalat olivat kuluneet loppuun kun polkemisen sijaan kyseessä oli enemmänkin laskettelu kiviröykkiöiden lomassa yrittäen jarruilla pitää nopeuden aisoissa kuin varsinaista polkemista. Eipä ollut herkkua alkaa talutella mukavia alamäkiä, mutta muutakaan ei voinut tehdä. Lisäksi 5 km ennen autoa alkoi takatavarateline lonksua toiselta puolelta irti kiinnityspultin irrottua, mutten väsyksissä jaksanut ruveta korjaustoimiin sillä viimeiset kilometrit oli pakko muutoinkin taluttaa sillä tie oli niin huonossa kunnossa ja jarruttomalla pyörällä tyystin mahdoton laskea.
Ihme kyllä ei tullut haavereita vaikka välillä näkyvyyskin oli heikkoa sateen valuessa kypärän reistä otsaa pitkin silmiin joten kun auto vihdoinkin sukelsi pimeydestä näkyviin oli olo todella onnellisen voipunut. Vielä viimeinen rykäisy pyörän lastin purkaminen ja auton lastaaminen ja syvä huokaisu kun kuivaa vaatetta oli saanut päälle ja auto käynnistynyt. Ah sitä tunnetta kun auton lämmitin alkaa pikkuhiljaa työntää lämmintä ilmaa sisälle samalla kun ulkona sataa ja lämmintä on vain pari astetta. Auton valojen halkoessa valtatien pimeyttä alkoi kotimatka väsyneenä mutta onnellisena.©
Reitin alkupuoli oli polkypyörän kanssa varsin tuskaista. Lähinnä ylämäkeä ja tien kunto oli varsin huono. Enemmän taluttamista kuin ajamista.
Näkymä kumiveneestä. Varsin kevyttä menoa verrattuna siihen että kaiken kantaisi selässään - ainakin jos tuuli ei ole pahasti vastainen.
Eräässä saaressa oli jo romahtamispisteessä oleva vanha kalamaja (tms) tai oikeastaan voisi sanoa korsu sillä se oli kaivettu hiekkarinteeseen ja vuorattu sekä katettu hirsillä.
Näkymä Vetsijärvelle saavuttaessa. Matalat, alle 10 m korkeat, harjujonot olivat seudulle ominaisia ja niitä sai ihastella useampaan otteeseen niiden väliin sukeltaessa vedenkin alle.
Jokien suvantopaikkojen ahvenet olivat komean kokoisia ja ahnaita lipan perään.
Vanha asumus kesäisen keskiyön valaistuksessa. Tälläkin seudulla on siis asuttu, tiedä sitten ihanko ympäri vuoden. Todella kauniilla paikalla jokien muodostamassa saaressa.
Kukkulalta saa hyvän käsityksen kuinka idyllinen tuo vanha asuinpaikka onkaan ollut. Kalaisa joki ympärillä ja pientä niittyä ja entistä peltoa raivattu talon ympärille.
Aurinko käväisi jossain vaiheessa piilossa, mutta hämärää pimeämpää ei missään vaiheessa ollut. Pitkät päiväretket pistävät päivärytmin sekaisin. Leiriin tuli usein saavuttua vasta 02-04 välillä yöllä ja sitten toisaalta nukuttua pitkälle keskipäivään.
Reissun suurin harjus 800 g. Suurempiakin olisi varmaan löytynyt kun tuuria olisi ollut matkassa. Hyvä näinkin vaikka kilon raja olikin tavoitteena.
Haukea en lähtenyt pyytämään, mutta minkäs sille voi kun niitä on jokiosuuksillakin tulollaan. Oma ennätys 93 cm ja 5 kg mitta ei riittänyt. Pituuspainoindeksi perusteella paino oli todennäköisesti 6-7 kg välilllä. Haavi oli todella tarpeen.
Vanhat ihmisen merkit ovat kiinnostavia keskellä erämaata. Nuotiopaikat, hylätyt kahvipannut jne. Tämänkin vanhan veneen on joku joskus tänne tuonut, lienee tuoja jo vähintään yhtä huonossa kunnossa.
Aamuidylliä tyynellä jokiosuudella. Nätti ja tasaisin leiripaikka löytyi kodallekin.
Väsyneenä sattuu ja tapahtuu. Sukellus haisevaan suopuroon kainaloita myöten tietää ylimääräistä kuivattelutaukoa.
Luonnonidylliä vanhan purkausuoman kohdalta.
Luonnon kiertokulussa. Päiväretken eväät oli loppu ja märkänä kainaloita myöten.Onneksi joesta löytyi harjusta evääksi ja juomaksi vettä sekä nuotiosta lämpöä. Mitäpä sitä ihminen muuta noin ensialkuun tarvitseekaan.
Kuvan taustalla olevalla alueella on aikanaan ollut järvi, joka on purkautunut harjujonossa juuri tällä kohtaa. Paljonko siitä on aikaa, ei ole tietoa, mutta toisaalta jäljet näyttävät varsin tuoreilta. Ehkäpä puhutaan mieluummin sadoista vuosista kuin tuhansista. Paikka oli geologisessa mielessä mielenkiintoinen.
Kiinan muurilla. Tässä sama purkauskohta harjun päältä. Kuvassa ei ehkä näe mutta harjujono jatkui kumpaankin suuntaan kilometrien mittaisena saman korkuisena selvästi erottuen muusta maisemasta. Sykähdyttävä näkymä, miten luonto osaakaan tehdä tällaisia.
Teatterilogo keskellä suoaluetta keskellä ei-mitään. Maahisten tekosia satunnaista kulkijaa säväyttämään.
Kotimatkaa varten käväisin vielä joelta eväät. ei kyllä voi kuin ihastella etenkin ahventen kokoa.
Viikon reissussa rähjääntyy ja 15 km fillarilla sateessa keskellä yötä jokseenkin kivipelto/vesikuoppatietä vie viimeisestkin mehut.