Kullan jäljillä
Ivalojoella kesällä 2003

Seuraavaksi ajelin erään paikan tuntumaan, jota olin kartan perusteella ajatellut, mutta kuten viereinen kuva osoittaa, motivaatio lapion kanssa heilumiseen hieman laski, vaikka sodan aikaisiin räjähteisiin ei liene vuoden 1966 jälkeen enää kukaan kuollutkaan. Varma mikä varmaa ja mukava vielä toistaiseksi pitää kaikki raajat tallella. Siispä auton keula kohti tarunhohtoista Ivalojokea.

Auton parkkeerauksen jälkeen ei muuta kuin kumpparia toisen eteen ja kohti niitä maisemia missä kultakuume raivosi etenkin 1870-luvulla ja onpa siellä kaivettu siitä lähtien enemmän ja vähemmän aktiivisesti Laanilan ja Lemmenjoen kulta-alueiden välillä viedessä pääosan kullankaivajista.

Vanhoja kaivuujälkiä näkyy maastossa edelleen runsaasti, vaikka aika on maastouttanutkin varsin hyvin kaivuualueita, mutta jos tietää mihin kiinnittää huomiota, niin kyllä sieltä pystyy erottamaan helposti esimerkiksi rännien tukikivet ja kaivetut vesiojat ym.

Ensimmäiset päivät kaivoin Ivalojokeen virtaavan sivujoen uomia kulkien ja kokeillen myös siihen liittyvien purojen vierustoja, mutta varsin laihoin lopputuloksin - ainoastaan yksi pieni hitunen eksyi vaskooliini. Mieliala alkoi jo olla varsin alhaalla kun puolitoista viikkoa loman alkamisesta oli jo kulunut ja saaliina lähinnä koehuuhtomon hiput.

Polttiaisepisodi

Vaikka Lapissa olen muutamana kesänä vaellellut, en aiemmin ollut polttiaisiin törmännyt. Ensimmäisenä yönä nukkumaan käydessäni ihmettelin kun välillä sattui niin pirhanasti käteen tai kasvoihin ja mitään ei näy, mutta ihan kuin nuppineulalla pistettäisiin. Sitten kun oikein läheltä ja tarkkaan katsoi, niin näkyi pienen pieniä mustia ötiäisiä, joita polttiaisiksi jälkikäteen kuulin nimitettävän. Jos niiden koon ja aiheuttaman kivun suhteuttaisi vaikkapa itikkaan, niin silloin itikan piston tulisi tuntua suunnilleen samalta kuin jos käteen porattaisiin 2 mm sähköporalla.

Polttiaiset mokomat olivat niin pieniä, että ne lensivät pysähtymättä teltan tavallisen hyttysverkon silmien läpi ja kun niitä sitten alkoi olla 30-40 teltan sisällä, niin eihän siitä nukkumisesta mitään tullut. Onneksi oli mukaan sattunut ohutta kangasta, joka kai lähinnä olisi jotain sifongin tapaista. En millään muista miksi se oli mukana, mutta kerrankin onnellinen sattuma. Joten ei auttanut muu kuin kiinnittää sitä sopiva palanen lmastointiteipillä hyttysverkon päälle ja onneksi tämän kankaan silmäkoko oli riittävän pieni ja toisaalta vielä ilma kuitenkin vaihtui. Sitten vaan tappotalkoisiin ja kun ne 40 polttiaista oli noin vartin päästä listitty telttakankaita päin, niin johan uni maistui.

Seurasi vielä toinen taistelujen yö, sillä vaikka ilmastointiteippi onkin ihmeainetta, niin ei se oikein pingotetussa telttakankaassa pysynyt ja jouduin keskellä yötä ompelemaan kankaan kiinni teltan sisältä pingotettua telttaseinää vasten. On muuten urakka, jota ei voi suositella huonohermoiselle, mutta kun motivaatio on kohdallaan, niin kyllä se menee - kun ei ole paljon muita vaihtoehtoja.

Neuvoista vaarin

Leiripaikkaa vaihtaessani satuin sitten kulkemaan olemassa olevan valtauksen leiripaikan ohi, jossa kullankaivaja oli aamiaista nuotiolla laittelemassa ja seurallisena tarjosi kahvit ja juteltiin niitä näitä ja tietysti varsinkin kullanhuuhdontajuttuja. Siinä juttutuokiolla sain ystävällisesti pari vinkkiä paikoista, joista tällainen turisti saisi ainakin kullan merkit vaskooliin. Kahvien jälkeen  kiitin neuvoista ja lähdin innolla toiseen neuvotuista alueista.

Ja kas kummaa sieltähän niitä keltaisi pieniä hitusia jo ensimmäisellä vaskoolin putsauksella löytyi useitakin. Häkellyin ja innostuin niin kovasti kun en aiemmin ollut saanut mistään niin montaa yhtä aikaa, että onnistuin hukkaamaan housuni  ja kultapullonkin samassa rytäkässä kun hyppelehdin ja hihkuin innoissani joen pientareella ja pyrähtelin päättömänä kanana juoksujalkaa polkua edestakaisin.

Housut (siis sadehousut, joiden päällä olin kivellä istuskellut) löytyivät myöhemmin pitkän etsiskelyn jälkeen pusikosta jonne tuuli oli ne paiskannut ja tovin päästä kultapullo kellumasta pienessä suvantopaikassa huuhdontapaikan vieressä. Selvät akuutit kultakuumeen merkit siis.

Paikka oli selvästi ollut vallattuna useampaankin otteeseen, sillä maastosta löytyi merkkejä todella vanhoista isoista työmaista ja maansiirroista sekä toisaalta tuoreempina merkkeinä joitain pienempiä kuoppia.

Huuhdoin sieltä parikymmentä vaskoolia kokeillen hieman eri paikoista ja aina jotain sattui pohjalle jäämään. Ehkä ne eivät aivan lapiokaivajalle riittäviä pitoisuuksia olleet, mutta kyllä siitä sen oppi, että kultaa kannattaa kaivaa sieltä missä sitä on.

Ja löytyihän sille istuimellekin selitys, kun vielä satakunta metriä jatkoi eteenpäin. Vanha kultavaltauksen leirialuehan siinä. Ei tosin valtaus enää valtauskartan mukaan ollut voimassa, mutta nätillä paikalla on sijainnut ja tuosta olisi jonkun hyvä jatkaa jos vaan kultaa paikasta löytyy. Kyseessä eräs Ivalojoen sivujoista. Äärettömän kaunis leiripaikka.

Ensimmäinen taistelujen yö on laantunut ja polttiaiset loitolla pitävä kangas on paikoillaan. Ah kun kerrankin oli kantanut jotain normaalisti tarpeetonta mukaansa ja se sitten pelastaa koko reissun.

Joki-idylliä. Eipä juuri kauniimmista paikoista väliä. Vielä kun olisi sattunut kalastuvälineet mukaan, niin jopa olisi voinut herkkuja saada ruokapöytään, sikäli mukavasti kalat pinnassakin välillä polskivat.

Vanhojen kaivausten jälkiä näkyy edelleen maastossa, vaikka luonto onkin aikaa myöten maastouttanut kiveliöitä.

Tuoreemmista valtauksista on saattanut maastoon jäädä vielä vanhoja ränninpohjia ja muuta tavaraa, vaikkakin pääsääntöisesti alueet näyttävät varsin siisteiltä. Ehkäpä noille käyttöä löytyy jos paikalle joku osuu  valtauksen tekemään.

Maiseman vihreä pehmeys on voittanut vanhat kaivuujäljet, joita ei erota kuin hieman tarkemmalla tarkastelulla ja lähempää.

Tuuria tarvitaan erityisesti löytämiseen, mutta erityisesti työtä sitten varsinaiseen kaivamiseen. Omaa valtausta ei vielä ole tullut tarvetta perustaa, mutta sen verran on jo tullut kierreltyä ja nähtyä vanhoja valtauksia ja kaivuujälkiä, että ei voi kuin nostaa hattua niille jotka ovat siellä kiveliköissä soraa ja hiekkaa raapineet suurten kivien välistä ja alta. Vaatii sisua ja kovaa kuntoa.

Kohti uusia seikkailuja

Viimeisenä päivänä tein vielä etsintäkoukkauksen tyystin eri suunnalle, mutta muutamaa hitusta enempää ei sillä reissulla vaskooliin tarttunut. Vaikka kullan makuun oli juuri päässyt tottumaan ja innostus oli kova, oli lomatapahtumia tullut sovittua etukäteen ja vuorossa oli seuraavaksi tanssileiri Ruotsissa, johon piti varata siirtymisiinkin aikaa.

Joten eipä muuta  kuin kamppeet kasaan ja autoa kohti. Toisaalta etsintäreissu oli tuottanut kerrankin myönteisen tuloksen ja kultakuume joka jo useampana vuonna oli kokenut riutumisen merkkejä porhalsi taas kunnon lukemiin. Ja olipahan jotain näyttääkin kotosalla tutuille kun aikanaan takaisin sivistyksen pariin eksyisin. ©

Kaunis kasvi herätti huomion ja kun en osannut tunnistaa enkä muistanut aiemmin nähneeni, niin tulipa napattua kuva. Kasvion perusteella väittäisiin sen olevan Tunturirikko - ainakin kasvupaikka ja olemus vahvasti viittaisi moiseen.

Ulkoilmaelämä ahavoittaa. Aurinko tavoittaa leuan alusetkin kun istuu vaskoolin kanssa puron tai joen rannassa. Paarmoilla on todella kiusallinen tapa onnistua pyörimään ensi vaiheen vaskoolaus ilmassa ympäri, mutta sitten kun on tarkat paikat vaskoolin perän kanssa, niin silloin ne asettautuvat jonnekin niskaan tai käden selkämykselle ja jos et silloin täräytä, niin sattuu niin saamaristi. Toisaalta sattuu henkisestikin jos onnistuu huitaistessaan kiepauttamaan vaskoolin sekaisin tai peräti nurin.