Inarissa 2007
Jokikalastusta

Raisio 2.3.2008 / IM

Kesällä 2007 oli pitkästä aikaa mahdollisuus viettää kunnon kesäloma. Osa ajasta oli tarkoitus viettää Lapissa, joten heinä-elokuun vaihteessa suuntasin kohti Inaria.

Alue oli minulle entuudestaan tuntematonta eikä juurikaan tietoa saatavilla siitä miten kalaisa paikka oli kyseessä. Kartan perusteella kohde - isomman joen sivujoki - kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta eikä vähiten siksi että se oli ilman vesikulkuneuvoa vaikea saavuttaa. Siispä kumiveneelle tuli taas käyttöä.

Matkalla pysähdyin pariin lähialueen majoituskeskukseen kyselemään tarkempaa karttaa alueesta. Itselläni oli kyllä gps mutta sen kartta aika epämääräinen sekä kalastuslupa-alueen suurimittakaavainen kopio. Eipä ikävä kyllä löytynyt parempaakaan karttaa, joten niillä oli pärjättävä. Sinällään reissu ei ollut suunnistuksellisesti vaativa sillä tarkoitus oli kulkea lähinnä jokivartta ylös ja takaisin alas, mutta ainahan tarkasta kartasta apua reitinvalintaan on. Sain kuitenkin tiedon että alueella oli tavattu karhuja silloin tällöin joka lisäsi oman jännitysmomenttinsa matkantekoon vaikka tietysti epätodennäköistä että sellaiseen sattuisi törmäämään.

Jokimatka

Ilta oli jo melko pitkällä, joten auto tienvarren metsikköön odottamaan ja tavarat joen rantaan. Kumivene täyteen - jipii ilma pysyi sisällä. Tavarat täyttivätkin taas kerran puolet veneestä jolloin soutuasennosta tuli melkoisen mielenkiintoinen jalkojen roikkuessa reunoilla. Tiedossa oli noin kilometrin soutelu sivujoen suulle jonne ensimmäinen leiri oli tarkoitus pystyttää. Sää oli varsin mainio vaikkakin pieni sadepilviä välillä kulki ylitsekin - auringollekin oli tilaa.

Jokisuuta lähestyttäessä poikkesin rantaan katselemaan sopivaa leiripaikkaa. Paikkoja olikin paljon sillä maasto oli vanhaa mäntymetsää ja melkoisen tasaista hiekkaista maapohjaa jossa kaunista jäkälikköä. Osoittautui vain että olin rantautunut liian aikaisin sillä olettamani jokisuu olikin vain pienen puron tuottama kaislikko isomman joen rannassa. Taas olisi kunnon kartalle ollut käyttöä. Siispä eteenpäin ja kohta suurempi kaislikko kertoikin todennäköisen paikan. Ikävä kyllä maasto sillä kohtaa oli muuttunut suomaiseksi ryteiköksi joka ei houkutellut leiriytymään. Pienellä riskillä ajattelin lähteä nousemaan soutamalla pienempää jokea ylöspäin josko maasto olisi hieman ylempänä parempi. Ainakin suurempia puita näkyi kauempana. Joki kiemurteli korkean kaislikon läpi 5-10 metrin levyisenä avoimena virtana. Fiilis työntyä veneellä sellaista pitkin oli kuin Afrikan kuningatar -leffassa. Iilimatoja en kuitenkaan toivonut tapaavani mikäli vedenvaraan joutuisin.

Leiripaikka töyräällä

Virta oli kumiveneelle ja huonolle soutuasennolle varsin voimakas ja muutamaan otteeseen oli aivan hilkulla pääsisikö eteenpäin vai pitäisikö muuttaa suunnitelmaa. Hyvää lihastreeniä joka tapauksessa. Parinsadan metrin pujottelun jälkeen vasemmalle puolelle ilmestyi lupaava töyräs ja metsää taustalla. Siispä siihen vene rantaan. Töyräällä olikin aivan loistava tasainen vanha leiripaikka nuotiopohjineen. Siinä oli selvästi moni kalastaja pitänyt leiriä. Välittömästi myös huomasi että tästä reissusta ei tulisi yksinäistä. Jo oli itikka kimpussa, toinenkin, kolmas ja sitten menivätkin laskut jo sekaisin. Kohta ilmestyi myös muutama mäkäräislentue ja parissa minuutissa ystäviä olikin jo sakea pilvi. Onneksi uskoivat itikkamyrkkyä, mutta aika totuttelu alkuun oli.

Kello olikin sopivasti sen verran että kota pystyyn nuotiopohjalle ja pientä iltapalaa. Kodan sisusta oli täynnä itikoita - laskin että sisäseinustojen sektoreilla oli kullakin ainakin sata istumassa ja koska sektoreita oli kymmenen teki se istuvia jo 1000 ja ilmassa ja sisäteltan pinnassa varmaan lähes toinen mokoma. Syödessä tuppasivat suuhun ja liikkuessa silmiin. Tästähän tulisi mielenkiintoinen reissu - en ollut ennen sattunut tällaiseen itikkamyräkkään Lapissa. Tunnin koekalastus virvelillä ja perholla jokivarressa vielä ennen nukkumaanmenoa, saaliina pieniä tammukoita ja pari pikkuharria jotka kaikki pääsivät takaisin jatkaamaan eloaan. Takaisin leiriin ja vene vielä kunnolla maalle ja varuilta kiinni remmillä puuhun jotta tuuli ei veisi mukanaan. Lisäksi vielä ilmanpainetta vähemmälle jotta auringon lämpö ei aiheuttaisi ylipainetta sillä seuraavat päivät oli tarkoitus nousta jalkaisin jokea ylöspäin.

Täyspakkaus kumiveneessä

Leiri joenvarren töyräällä

Itikkateltta

Järjestyksen ystävä?

Yllätysherätys

Aamulla heräsin lähenevään putputukseen - aluksi arvelin jonkun veneen menevän isompaa jokea pitkin mutta kohta putputus kuului taas lähempää ja katosi välillä melkein kokonaan mutta taas suureni. Joku siis ajeli veneellä varovaisesti jokivarren sokkelikkoa ylöspäin. Kännykkä päälle ja kello kertoi oltavan jo pitkällä aamupäivän puolella. Uni oli siis maistunut erinomaisesti. Kohta vene tulikin töyrään kohdalle odottelemaan ja samaan aikaan kuului muutama henkilö kulkevan kävellen jokivartta pitkin. Jotenkin tuntui tyhmältä sännätä puolipukeissa makuupussista sosialiseeraamaan joten arvelin antaa kulkijoiden mennä menojaan. Pysähtyivät siihen hetkeksi keskenään juttelemaan - päättelin että ilmeisesti kyseessä oli perhe tai ainakin keskenään sukua - ja harmittelemaan että leiripaikka oli jo varattu ja päättivät jatkaa vielä hieman ylemmäs missä olin koekalastuksen aikana nähnytkin toisen kohtuullisen leiripaikan. Jaahas, tästä ei tullutkaan sitten ihan autiota reissua ja toivoin samalla ettei porukkaa hirveästi samoilla apajilla liikkuisi.

Herätys oli siis suoritettu hieman yllättävällä tavalla, mutta siitä sitten aamupuuron ja kahvin keittoon ja valmistautumaan kalastukseen. Saatuani välineet ja pienet eväät valmiiksi päiväretkeä varten lähdin jokivartta ylöspäin oikaisten suoalueiden ohitse. Samaan aikaan kuuluivat naapurit lähtevän veneellä takaisin isommalle joelle - ilmeisesti heillä oli tarkoitus enemmänkin kalastella siellä ja pitää vain leiriä pienemmän joen varressa. Mentiin ristiin joten eipä tullut tutustuttua tällä kertaakaan.

Ystäviä riitti - yhden käden ennätys 18 kpl

Koskia ja vanhoja leirejä

Kalastelin jokivartta ylävirtaan. Mukana oli virveli ja perhovapa, joista enimmäkseen käytin perhoa kuulapäillä. Kala oli alamittaista eikä se ollut kunnolla syönnillä tai sitten sitä oli yksinkertaisesti vähän. Lähinnä pieniä tammukoita ja muutama harri joukossa. Mitä ylemmäs nousin sitä suuremmiksi kävivät kosket ja sitä heikommaksi kalan syönti loppuen vähintellen kokonaan vaikkakin koetin vaihdella monentyyppiseen vieheeseen. Lopuksi enemmänkin kuljin tutustumismielessä etsien sopivia kalastuspaikkoja ja ihaillen jokivarren karua luontoa. Siellä täällä näkyi aivan valtavan hienoja jo vuosia tai kymmeniä vuosia vanhoja leiripaikkoja. Kaikessa näkyi se että kulkijoita ei viime aikoina tänne ylemmäksi juuri ollut eksynyt muutamaa kilometriä pidemmälle. Mikä sitten mahtoi olla syynä - oliko kalantulo jostain syystä ehtynyt vuosien mittaan. Tätä ainakin pelkäsin kun kalaa ei vieheisiin itselläkään tarttunut.

Jatkoin vielä jonkun aikaa ylöspäin mutta olematon kalantulo katkaisi uskon ja iltakin oli jo alullaan. Palasin siis takaisin leiriin ja ruokailemaan. Pikkuhiljaa itikka-armeijaan alkoi tottua - kun vaan muisti muutaman tunnin välein laittaa myrkkyä niin ne pysyivät iholta pois vaikkakin tietysti tuputtautuen suuhun ja silmiin.

Strategiamietinnön jälkeen päätin seuraavana aamuna pakata leirin kasaan, jättää veneen siihen odottamaan paluuta ja kulkea reilusti ylemmäs jokivartta siinä toivossa että sieltä löytyisi huomattavasti kalaisempia paikkoja. Tämä nykyinen seutu kun ei vielä ollut antanut suuhunpantavaa kokoluokkaa. Paikat olivat kyllä lupaavan näköisiä mutta kun ei kalaa tule niin ei tule. Näistä ei tietysti koskaan tiedä onko syynä pelkästään huono syönti vai onko kalamäärä jostain syystä vähäinen.

Reissupäivä

Aamulla purin leirin ja sovittelin rinkaa selkään. Aargh, taas kerran olin pakannut varsin mahtavan pakkauksen - olihan mukana tietysti vaskooli ja lapiokin vaikka tiesin jo aiemmista kokemuksista että kalareissuilla ei niitä juuri tulisi käytettyä. Hetken mietin että jättäisinkö ne kumiveneelle odottamaan, mutta päätin lastata kuitenkin mukaan jos vaikka kalaa ei tulisi niin olisi sentään jotain tekemistä. Ja hyvähän se on niitäkin ulkoiluttaa ja kasvattaa samalla kuntoa.

Vanhoja komeita leiripaikkoja jokivarressa

Joskus puutkin istuvat - kukapa sitä jaksaisi aina seistä

Toissa vuonna vanhan rinkkani vetäydyttyä eläkepäiville olin hankkinut tilalle anatomicmallisen tilaihmeen mallia saksan armeijan joku yksikkö. Siinä on ison rinkan lisäksi pieni reppu jota voi käyttää päiväretkiin ja isomman rinkan kanssa kantaa joko ylhäällä tai edessä rintakehän kohdalla. Itse olen suosinut jälkimmäistä tapaa sillä se jakaa painon tasaisemmin omien jalkojen alle eikä pyri vetämään selkää taaaksepäin. Idea on hyvä, mutta paino kohdistuu tällöin varsin paljon hartioille kun reppu tulee kiinni hartiaviilekkeiden yli. Siispä muutaman tunnin vaelluksen jälkeen ylävirtaan jokea seuraillen joutui taukoja pitämään tiheämmin hartioiden lepuuttamiseksi. Maasto oli paikoin helppokulkuista, mutta väliin oli isoja sivupuroja ylitettävänä ja myös isoja suoalueita joista ei tiennyt kannattaako ne lompsia yli vai yrittää kiertää hieman kauempaa. Mutta sellaistahan se on - parempi kartta olisi ehkä tässäkin taas auttanut vaikkei mitään eksymisvaaraa reissulla ollutkaan.

Siellä täällä näkyi houkuttelevan näköisiä lomperoita ja virtapaikkoja mutta strategiana oli ensin matkata reilusti ylävirtaan, etsiä leiripaikka ja vasta sen jälkeen käyttää aikaa kalasteluun nyt ohimentävällä alueella ja toisaalta sitten tulevasta leiristä ylöspäin. Iltapäivällä alkoi näyttää siltä että olisi syytä etsiä sopiva leiripaikka sillä olin ehtinyt jo melko lähelle isoja suoalueita joiden läpi joki virtasi aina kohti ylävirran isoja järviä ja väsymyskin oli jo melkoinen. Aurinko suosi ja hiki virtasi - ihan vähille vaatteille ei kuitenkaan itikoiden ja auringon nostattamien mäkäräisparvien takia uskaltautunut vähentämään. Salmiakki maistui ja vettä kului - salmiakki auttaa muuten melkein mihin vaan! Täällä ylempänä ei niin usein enää törmännyt kunnon leiripaikkoihin kuin alavirran alueella sillä maasto oli soisempaa jokivarressa, joten loppuvaiheessa homma meni melkoiseksi etsiskelyksi. Lopulta tärppäsi mainio vanha leiripaikka tai oikeastaan useampikin jotka olivat vanhan metsän alueella joen varressa. Ylävirrassa alkoi selkeästi pienempien koskien jakso ja leiripaikasta alaspäin muutama sata metriä kovempia koskia jotka päättyivät pitkään lomperoon. Paikka vaikutti hyvin houkuttelevalta.

Leiri pystyyn, polttopuuta varastoon pudonneista kuivista oksista iltaa varten ja lisäksi kunnon päivällinen - tai niin no ”kunnon” - mutta maistuu se luonnossa pussiruokakin hyvältä. Illalla suurin odotuksin lähdin kalastelemaan leiristä alavirtaan ensin koskia ja sitten lomperoa jonkun matkaa. Vaikka paikat näyttivätkin monissa kohdissa aikaisempien kokemusten perusteella erittäin hyviltä ei saaliina ollut kuin yksi epävarma nykäisy lomperon alkupuolella. Siinä sitten toiveikkaan pommitin varmaan puoli tuntia välillä viehettä vaihtaen, mutta ei mitään. Jatkoin vielä jonkun matkaa mutta onnistuin rikkomaan virvelin kärjen johonkin puseikkoon. Oli se jo aiemmissakin reissuissa vähän vääntynyt metalliosastaan mutta tällä kertaa lasikuitukärki napsahti poikki. Harmitti kun tämä vapa oli todella vanha uskolline reissuystävä - ikääkin jo 23 vuotta - ostin sen ensimmäisillä kesätyörahoillani aikoja sitten. Vanha ystävä suorastaan. Iltakin alkoi painua jo mailleen ja väsyneenä fiilis ei enää ollut parhaimmillaan kun kalaa ei tullut, joten palasin leiriin mielessä fiiliksen korjaussarja eli ohukaiset.

Taikina turpoamaan ja pieni nuotio leiskumaan illan hämärtyessä. Elävässä tulessa on kyllä taikaa. Ajatukset karkasivat välillä siihen millaista muuta porukkaa tällä nuotiolla on iltaansa istunut ja mitä he ovat reissussaan kokeneet. Vanhoissa uskomuksissa kerrotaan että nuotiopaikka saa sen ihmisen luonteen joka on sen ensimmäisenä tehnyt. Tämä nuotiopaikka vaikutti filosofiselta. Trangialla paistetut letut lieivittivät harmitusta ja mieli koheni. Ehkäpä huomenna jo nappaa - optimismi alkoi taas orastaa. Seuraavaksi päiväksi suunnittelin reissun alavirtaan niille paikoille jotka olin päivällä rinkkaa raahatessani ohittanut.

Vanha ystävä koki kovia

Lettukestit yhdelle hengelle

Tyhjän nyhjäystä

Aamulla herättyä aamupuurot napaan, kahvia ja päiväretkieväät mukaan. Tai no oliko se sitten enää aamua, oli taas uni maistunut. Kumma tuo vuorokausirytmin vaihtelu tuollaisilla reissuilla. Kalastelin tällä kertaa alavirtaan ensin lompolopätkiä, pieniä virtapaikkoja niiden välissä, haaroittuvia jokiuomia, sivupurojen laskupaikkoja. Ei mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Miten on mahdollista. Onko todella niin että kalaa ei ole vai eikö se ole vaan syönnillä vai eikö viehetarjonnassa vikaa. Aurinko kuitenkin paisteli ja aurinkovoiteelle oli käyttöä. Samoin mäkäräiskarkotteelle - aurinko, suo, lämmin, hiki ja hengitys - siinäpä mäkäisten linnanmäki ja vappubileet. Minulla oli mukana sekä itikkakarkotetta että mäkärisille erityisesti tehtyä karkotetta. Onneksi kummatkin tuntuivat toimivan mäkäräisiin. Vaikka ainahan sitä joku yksittäinen pääsee ryömimään hihasta tai lahkeesta ateriansa äärelle jonne ei karkotetta ole tullut levitettyä.

Niin päivä kului alavirran suunnassa, mutta kerrassaan tyhjää viskoessa. Harmituksen lisääntyessä myös keskittymiskyky herpaantuu joten perhosiimaa sai aina välillä kiskotella pensaista irti. Lopulta päättelin että eväidenkin loputtua tätä tyhjänkalastusta ei kannata jatkaa ja mieleen tulivat ne vaivalla raahatut lapio ja vaskooli. Siispä palasin noin viiden kilometrin matkan takaisin leirille. Lapio esiin ja muutamasta paikasta kokeilin huvikseni mitä vaskoolin pohjalle jäisi. Eipä jäänyt kyllä mitään. Raskasta materiaalia ei paljoa tuntunut maaperässä olevan. Mitä lie jääkausi pyöritellyt hiekkaa päällimmäiseksi enkä jaksanut ruveta kaivamaan syvemmälle.

Siispä taas syömään ja ennen nukkumaanmenoa kävin vielä koettamassa hieman ylävirran puolella. Ei edelleenkään mitään. Olo oli varsin turhautunut ja reissu tuntui menevän kalastusmielessä ihan mönkään. Ja tätä oli sentään tullut suunniteltua jo monta viikkoa. Niin se on ettei aina odotukset toteudu. Iltanuotiolla sentään sain korjattua virvelin kärjen. Lasikuitukärki oli katkennut metallikärjen vierestä ja jäänyt sisään. Hetken mietittyäni miten sen korjaisi päätin kuumentaa metallikärjen ja polttaa sisään jääneen lasikuidun pois. Lasikuituhan ei täysin palanut, mutta sideaineet ilmeisesti joten sen sai tyhjäksi melko helposti. Juotoksetkaan eivät ilmeisesti kärsineet kovasta käsittelystä. Sitten vain vavan kärjen hionta siistiksi hiomapaperilla, liimaa kärkeen ja pujotus metallikärkeen. Ja sitten vaan annettiin kuivua ja avot, virveli oli taas käyttövalmis.

Korjausvälineet tulivat tarpeeseen

Poromiesten silta

Uskoo ken tahtoo

Yöllä tuli mietittyä että pitäisikö luovuttaa ja lähteä aamulla takaisin isomman joen varteen kun kalaa ei kerran tältä joelta juuri laisinkaan tullut. Aamupalalla tuli näin muinaistekniikan opiskelijana mieleen että mitä esi-isät olisivat tässä tilanteessa tehneet. Luonnonuskonnoissahan ympäri maapallon tuntuu uskomus olevan se että luonnossa on jumalia ja haltijoita jotka säätelevät mm tällaisia asioita kuin kalaonni. Olen itsekin monella reissuilla ollut tilanteissa joita ei aina voi selittää niin loogisesti kuin mitä tiede tarjoaa. Päätin siis siltä istumalta uhrata kalajumalille jotain. Kaikkeahan voi kokeilla. Päättelin että sen pitäisi olla jotain minulle henkilökohtaista ja arvokasta jotta sillä olisi merkitystä. Kaulassani oli tekemäni kiviriipus jota olin pitänyt muutaman kuukauden. Se tuntui sopivalta uhrilta - kävelin joenrantaan, lausuin mielessäni pyynnön kalaonnesta jumalalle ja heitin korun kosken kuohuihin. Väristykset hiipivät selkäpiissäni - olinhan yksin ikimetsässä, kosken kuohujen vierellä ja tilanteessa jossa en koskaan ennen ollut ollut. Olin tosissani, en leikkimielellä sitä tehnyt.

Laitoin kalastusvehkeet kuntoon ja kävelin joenvarteen hieman ylävirtaan uhrauspaikasta. Viritin perhovavan ja laitoin kuulapääpupan vieheeksi. Jännitti - olisiko tuolla uhrauksella jotain vaikutusta. Jo kaksi päivää olin näitä vesiä kalastellut saamatta yhtään mitään. Ensimmäinen heitto kiven viereen pieneen virtapaikkaan ja vedin hieman siimaa sisään. Tömps ja heti kiinni. Varovaisen väsyttelyn jälkeen noin puolikiloinen harjus oli rantaruohikossa. Selkäpiini värisivät - tuntui hurjalta - olo oli hieman epätodellinen. Henkilökohtaisesti tiesin että tämä ei ollut sattumaa - ihan sama mitä muut asiasta ajattelisivat. Kiitin mielessäni kosken jumalaa! Edellisenä päivänä olin tässä samassakin paikassa käynyt kokeilemassa ilman tulosta.

Samasta paikasta ja siitä sata metriä ylöspäin sain muutaman mitallisen ja lisäksi pienempiä nopeaan tahtiin. Tuntui kuin olisin sulautunut osaksi virtaa kun kalastin kahlaamalla ylävirtaan tällaisen kokemuksen kera. Kunnioitus luonnonuskontoa kohtaan oli todellinen, olihan repussa vihdoinkin illaksi tuoretta kalaa nautittavaksi nuotion loimussa.

Jatkoin siltä pätkältä ylävirtaan puolisen päivää, mutta kalantulo loppui pian uhrauspaikan läheisyyden jälkeen taas kokonaan vaikka paikat näyttivät hyvin otollisilta. Illemmalla palasin taas leiripaikan kohdalle ja päätin kokeilla samaa paikkaa - kyllä, siitä sain taas muutaman. Samoin koskessa hieman alaspäin varsin kovistakin kuohuista pari kalaa, joista toinen karkasi. Sitten taas kauempana alavirrassa ei mitään. Tuntui siltä että koko joella ainut kalaisa paikka oli tuo uhrauspaikka. Uskoo ken tahtoo - minä tiedän mitä minä uskon. ;)

Nuotiolla

Illalla oli mukava viritellä pudonneista oksista tehty nuotio ja paistella harjusta paistinpannulla ja lisäksi tikkukalana. Tämän takia tänne oli tullut lähdettyä - tällainen kruunaa reissun. Päivän kokemus oli monella tavalla jäänyt yhdeksi pysyvistä muistoista lapinreissuilla. Mistä kaikesta me jäämmekään paitsi kun olemme suurimman osan vuodesta tavallaan erossa luonnosta.

Tikkukalaa

”Lahjaksi” saatua kalaa

Leiripaikan viereinen antoisa virtapätkä

Melkein ylängöllä

Vanha leiripaikka

Harjusfileet nuotiolla

Kahvia tulollaan

Alavirtaan

Illalla nukkumaan käydessä mietiskelin vielä kannattaisiko jatkaa vielä ylängölle isoille järville saakka vai kääntyä takaisin. Päätin kääntyä takaisin sillä kalantulon vähyys poisluekien tuota yhtä paikkaa ei houkuttanut jatkamaan. Matkaa ylävirtaan olisi ollut paljon ja maasto todennäköisesti hankalakulkuista suomaista maastoa. Korkeuseron vähyys taas tarkoitti sitä että virtapaikkoja ei juuri olisi ollut moneen kilometriin ja noilta pätkiltä kalansaanti oli ollut täysin hukassa. Mutta mistäs sitä koskaan olisi tiennyt mitä se olisi tuonut tullessaan. Tällä kertaa se jäi väliin.

Seuraavana päivänä leiri kasaan ja paluumatkalle ensimmäistä leiripaikkaa kohti. Voimille se taas kävely ja kompurointi kävi, mutta tällä kertaa osittain sen takia että päätin oikaista muutaman kilometrin matkan ja välttää jokivarren suoalueet. No mutta löytyihän niitä soita sieltä syrjempääkin joten tuossakin olisi taas hyvästä kartasta ollut apua. Perillä kuitenkin jo hyvissä ajoin iltapäivällä.

Uistelua

Pystytin leirin vanhalle tutulle töyräälle. Kumivene oli koskematta paikoillaan ja naapurit olivat lähteneet. Syönnin jälkeen päätin lähteä kokeilemaan josko isommalta joelta tulisi paremmin kalaa. Viritin kumiveneeseen tuoreet ilmat ja otin mukaan kalastusvälineet ja sadeasun sillä ilma oli paitsi aurinkoinen, myöskin hieman painostava.

Jokisokkelikkoon viritin perhovavan pyytämään. Pitkää siima ei voinut antaa sillä virta oli voimakas ja uoma sokkeloinen ja kapea. Meni varsinaiseksi räpellykseksi kun välillä piti ottaa kuvaakin. Fiilis oli kuitenkin hieno. Sokkelikosta ei kalaa osunut eteen ja ehkä hyvä niin sillä ison kalan väsyttely alavirtaan menevällä purtilolla soutaen kapeassa sokkeloisessa uomassa olisi ollut melkoinen rodeo. Virran pullautettua minut isommalle joelle vaihdoin pyyntiin virvelin ja lipan. Sitten vaan uistelemaan ylävirtaan - virtaus ei noilla alueilla ollut erityisen voimakas sillä joki muistutti enemmänkin kapeaa pitkää järveä. Kyllä siinä pientä virtausta silti oli. Kumivene kulki soutaen kevyesti mutta ei pysynyt erityisen hyvin suunnassa. Kartasta olin nähnyt muutaman pienen saarentapaisen noin kilometrin päässä joten ajattelin käydä pyörähtämässä niiden ympäri. Aurinko lämmitti mukavasti ja kohta oli vavassa jotain elämää. Ylös nousi oikein komea ahven. Kohta taas toinen. Ja pieni hauki ja lisäksi toinen paljon isompi mikä onneksi pääsi karkuun loppumetreillä. En olisi halunnut seurustella sen terävien hampaiden kanssa ahtaassa kumiveneessä. Kumiveneellä lilluttelu oli hauskaa ja pyörsin saarien ympäri monta kertaa. Otteja tuli usein, joku pieni alamittainen harjuskin joukossa.

Uhkaava kumea jyrähdys kaukaa ja harmaiden pilvien ilmaantuminen taivaanrannalle kypsytti kaikesta hauskuudestaan huolimatta tuon uistelusession ja suuntasin kilpaa ukkosen kanssa kohti leiriä. Ukkonen ei lopulta tullut onneksi päälle, pieni sadekuuro vain kasteli veneen. Illalla ja aamulla taas paistettua ahventa - ei hullumpaa vaihtelua aamupuurolle.

Suurelle joelle

Aamulla pakkasin taas leirin, tällä kertaa taas kumiveneeseen ja laskin sokkelikon isommalle joelle. On se vaan iso ero keveydessä kun sama tavaramäärä pakataan reppuun ja ripustetaan selkään tai sitä kuljettaa veneellä joen myötävirran voimin! Tällä kertaa suuntana oli siis alavirta ja tavoitteena löytää mukava leiripaikka joenvarresta ja harrastaa loppuilta uistelua. Se kun oli osoittautunut varsin hupaisaksi touhuksi.

Vaikka joki oli iso ja tiekin kulkee osittain sen lähellä ei siellä juuri asuttua ollut. Ilmeisesti jonkinlaisia kalastuskotakyhäelmiä näkyi muutamassa kohtaa metsän peitossa. Yhtään ihmistä ei missään näkynyt. Rantauduin sopivan oloiselle paikalle noin viiden kilometrin päähän. Vanha leiri siitäkin löytyi pienen mäen rinteen tasanteelta. Lähellä oli myös poroerotusalue.

Päivälliskahvien yhteydessä huomasin sokeripurkissa kummaa elämää. Ilmeisesti edellisellä leiripaikalla purkkiin oli eksynyt kärpänen ja kulkeutunut koko päivän sokerin mukana. Aukaisin purkin mutta kaveri ei millään halunnut tulla ulos. Mitäpä sellaisesta paikasta poijes tulemaan. Pienen suostuttelun jälkeen horjuvia askelia ottava sokerihumalainen kärpänen tipahti astian reunan yli. Ei pitäis ottaa liikaa!

Ruokailun jälkeen olikin hyvä pakata uisteluvälineet kuntoon ja lähteä ylävirran suuntaan kokeilemaan josko kala olisi syönnillään. Pitkät pätkät melkeinpä järveksi luettavia selkiä oli aluksi vastassa kunnes uoma kapeni ja veden virtaus kävi huomattavaksi. Tiukimmassa välissä joutui soutamaan niin suurin voimin kuin vain ikinä pystyi ja siltikin vene melkein pysyi paikallaan - eteni hitaasti, metri metriltä pikkuhiljaa. Olin jo kotvan aikaa antaa periksi kunnes virtaama hieman helpotti ja kohta uoman levennettyä taas meno oli totutun leppoisaa. Yksittäistä puolitoistakiloista haukea lukuunottamatta kala ei käynyt vieheeseen.

Uistelin pikkuhiljaa edemmäs ja edemmäs vaikka välillä pilvet kerääntyivät harmaiksi massoiksi ja ropsivat hiukan vettä. Juuri kun sai sadevarusteet kiskottua päälle sade hellitti ja taas kohta sama juttu. Soutelin pikkuhiljaa kalastuslupa-alueen rajalle asti jossa olikin oiva aika pitää tauko edessä olevaa paluuta varten. Tosin myötävirtaan homma tulisi menemään huomattavasti kivuttomammin. Taukoa pitäessä yltyi sadekin varsin rajuksi ja kaukana löi ukkonen. Onneksi ei sentään tullut päälle - olisi tauosta tullut tarkoitettua pidempi.

Takaisintullessa erään ruovikon reunasta iski vihdoinkin taas kiinni ja pienen väsyttelyn jälkeen haaviin uiskenteli 700 grammainen siika. Ensimmäinen siika mitä olin vapavälineillä koskaan saanut - siinä mielessä mukava muisto sille joelle. Kelasin pariin kertaan edestakaisin samaa pätkää ja joku mukava nykäisy vavan päässä kävikin mutta ei kuitenkaan jäänyt kiinni.

Vaihdoin uistelussa taktiikka ja pyrin jatkossa soutamaan mahdollisimman läheltä rantoja ja ruovikoita vaikka haukivaara siinä samalla kasvoi. Jonkun aikaa sitä jaksoi tehdä mutta alituinen vesikasvien perässäkiskominen alkoi ärsyttää ja hakeuduin taas keskemmälle virtaa. Olihan iltakala jo hankittunakin, joten liika ahneus ei ollut tarpeen. Jonkun matkan päässä iski vielä alamittainen taimen kiinni jonka päästin takaisin ja lisäksi mukavankokoinen ahven.

Leirille saapuessani laskeskelin kartasta että uistelumatkaa oli sille päivälle tullut mukavat 15 km yhteensä. Ihan hyvää treeniä selkä- ja käsilihaksille. Verryttelyksi kävi polttopuiden keräily maastosta - oksia löytyi mukavasti ja vähän tervasta sytykkeeksi eräästä kannosta. Iltasella pääsinkin nuotiolla tikussa paistetun siian makuun. Oli kyllä kerrassaan herkullista - maku on loistava!

Leirisandaalit

Sanoisinko että käytetty kalapata

Jokisokkelikkoa

Kauniita kukintoja ja hilloja suolta

Ikihonka

Sokerivaras sokeripurkissa seinämän takana

Leiripaikka

Ahvenet olivat mukavan kokoisia

Iltatyven leirirannassa

Paluupäivä

Aamupalalla sain vieraakseni kuukkelin. Arvelin jo että aamupalan jaosta tulee kovakin rähäkkä - aiemmat kokemukseni kun olivat kutakuinkin sellaiset että kyseessä on lähitaistelu jokaisesta suupalasta. Tämä yksilö oli ilmeisesti juuri syönyt sillä se tyytyi tarkkailemaan minun einehtimistäni lähipuista muutaman metrin päästä. Vai liekö sitten ollut loppureissun eineksissä vain vähän sitä kiinnostavia ruokalajeja. Itikat sensijaan edelleen osallistuivat murkinointiini tuppautuen mukiin oikein joukolla.

Sitten taas leiri kasaan ja paluu autolle alkoi. Pikkuhiljaa auringon lämmittäessä mukavasti annoin kumiveneen lipua virran mukana ainoastaan isommilla selillä vauhtia hieman auttaen. Ei ollut varsinaisesti kiire minnekään mutta toisaalta tuntui että tämä reissu oli nyt tehty. Lähtöpaikan rantautumiskohta löytyi mukavasti gps:n avulla joten autoakaan ei tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Mukavasti oli kumivene täyttänyt tälläkin reissulla tehtävänsä ja varsinkin parin viimeisen päivän uistelu oli osoittautunut rennon hauskaksi puuhaksi.

Auton pakkaamisen jälkeen reissu olikin siltä osin finaalissa mutta etelään ei vielä ollut kiire joten seuraavat muutamat päivät kuluivat joutenolossa ja korukiviksi kelpaavia kivien etsinnässä syksyn korukursseja silmällä pitäen.

Lihasoppaa vai teetä?

Kuukkeli toi väriä aamupalalle